Tottelin uiden hitaasti eteenpäin, kun taas Otoo ui ympärilläni pysytellen aina minun ja hain välillä ivaten sen hyökkäyksiä ja rohkaisten minua.
— Siellä on tullut jokin vika taavetteihin ja nyt he selvittävät köysiä, selitti hän noin minuuttia myöhemmin ja sukelsi torjuakseen uuden hyökkäyksen.
Kuunariin oli vielä kolmekymmentä jalkaa, ja minä olin ihan uupunut, jaksoin tuskin liikuttaa jäseniäni. Meille heitettiin köysiä laivasta, mutta ne olivat liian lyhyitä. Kun hai huomasi, ettei meistä ollut sille mitään vaaraa, kävi se yhä rohkeammaksi. Se oli usein vähällä tarttua minuun, mutta joka kerralla tuli Otoo väliin ehkäisemään. Luonnollisesti hän olisi voinut helposti pelastaa itsensä, ellei minua olisi ollut.
— Hyvästi, Charley, huohotin minä — en jaksa enää. Tiesin, että loppuni oli tullut ja että seuraavassa tuokiossa nostaisin käteni ylös ja vaipuisin.
Mutta Otoo nauroi minulle ja sanoi:
— Näytänpä teille uuden tempun, tahdon antaa haille pienen muiston.
Hän ui taakseni, juuri kun hai aikoi karata kimppuuni.
— Hiukan enemmän vasemmalle! huusi hän. — Siinä on köydenpää vedessä.
Vasemmalle, herra, vasemmalle!
Muutin suuntaa ja ojensin käteni. Olin melkein tajuton. Kun käteni puristi köyttä, kuulin huutoa kauempaa. Käännyin — Otoo oli hävinnyt. Seuraavassa silmänräpäyksessä kohosi hän jälleen pinnalle. Molemmat kädet olivat ranteista poikki ja veri pursui tyngistä.
— Otoo! huusi hän hiljaa. Ja minä voin hänen kasvoissaan nähdä sen rakkauden, joka tärisytti hänen ääntään.