Silloin ja ainoastaan silloin koko yhdyselämämme aikana hän mainitsi minua sillä nimellä.
— Hyvästi, Otoo! huusi hän.
Sitten hän upposi ja minut kiskottiin kannelle, missä pyörryin kapteenin käsiin.
Niin kuoli Otoo, pelastajani, joka teki minusta miehen ja pelasti minut viimeiseksi työkseenkin. Me kohtasimme hirmumyrskyn leuoissa ja erosimme hain hampaissa, ja sillä välillä oli seitsentoistavuotinen toveruuselämä, jonka vertaista ei ole koskaan ollut kahden miehen, ruskean ja valkoisen välillä. Jos Jehova taivaassaan pitää huolta jokaisesta varpusestakin, silloin ei ole pienin hänen valtakunnassaan Otoo, ainoa Bora-Boran pakana.
Mc Coyn jälkeläinen.
Pyrenees keinui hiljalleen meressä rautakyljet syvälle vaipuneina vehnälastin painosta, joten pienestä, ulkohankaisesta kanootista oli miehen helppo kiivetä laivaan. Kun miehen silmät kohosivat partaan tasalle, niin että hän voi katsoa laivaan, oli hän näkevinänsä siellä hienoa, melkein tuntumatonta sumua. Se saattoi olla näköhäiriökin, kuin kalvo, joka äkkiä oli laskeutunut hänen silmilleen. Miestä halutti pyyhkäistä se pois, mutta äkkiä hänen johtui mieleensä, että ehkä hän oli tulossa vanhaksi ja että oli aika hankkia San Fransiskosta silmälasit.
Astuttuaan laidan ylitse, hän katsahti ylös korkeisiin mastoihin ja sitten pumppuihin. Ne eivät olleet työssä. Mitään ei näyttänyt puuttuvan suuresta laivasta ja häntä ihmetytti, miksi oli nostettu hätämerkki. Hän ajatteli onnellisia saarelaistaan ja toivoi, ettei vain olisi kysymys jostakin tarttuvasta taudista. Kenties laiva oli ruokavarojen tai veden puutteessa. Hän kätteli kapteenia, jonka riutuneet kasvot ja huolestuneet katseet ilmaisivat, että jossakin oli vika, mitä se sitten mahtoi olla. Samassa tulokas tunsi heikkoa, kummallista hajua. Se muistutti palaneen leivän käryä, mutta se oli kuitenkin jotakin muuta.
Hän katseli uteliaana ympärilleen. Kahdenkymmenen jalan päässä tilkitsi väsynyt merimies kantta. Samalla kun katse viivähti miehessä, näki hän miehen käsien alta kohoavan hienon savukiehkuran, joka pyöri ilmassa ja hävisi. Nyt hän oli tullut kannelle ja hänen paljaiden jalkojensa paksun pohjanahan läpi tunkeutui leutoa lämpöä. Nyt hän tiesi, missä hädässä laiva oli. Hänen katseensa lensi sinne, missä koko miehistö katseli häntä huolestunein kasvoin. Hänen vaaleanruskeiden silmiensä loiste kohtasi heidät kuin siunaus, hyväillen ja ikäänkuin peittäen heidät syvän rauhan vaippaan.
— Kuinka kauan se on palanut, kapteeni? kysyi hän äänellä niin tyynellä ja lempeällä, että se muistutti kyyhkysen kuherrusta. Aluksi kapteeni tunsi äänen rauhallisuuden vaikuttavan itseensä, mutta sitten palasi äkkiä mieleen, mitä kaikkea oli saatu kestää ja mitä vielä oli edessä, ja hän harmistui. Millä oikeudella tämä rääsyinen, paikkahousuinen ja puuvillapaitainen maamyyrä tuli tuomaan lohdutusta hänen uupuneelle sielulleen ja ruumiilleen? Kapteeni ei tiennyt ajatelleensa näin, mutta se oli kuitenkin syynä hänen suuttumukseensa.
— Viisitoista päivää, vastasi hän lyhyesti. — Kuka te olette?