Roteva, leveäharteinen mies purskahti karkeaan, puoleksi hullunkuriseen nauruun, joka kuitenkin oli hysteerinen. Kapteeni ja hän tuijottivat Mc Coyta hämmästyneinä ja epäluuloisina. Olisiko tuolla paljasjalkaisella niin korkea asema täällä, se oli käsittämätöntä. Hänen napittamaton pumpulipaitansa paljasti harmaantuneen rinnan todistaen, ettei hänellä ollut muuta vaatekappaletta paitsi housuja. Kulunut olkihattu peitti huonosti hänen harmaat hapsensa. Puoliväliin rintaa valui siistimätön, patriarkaalinen parta. Moisen vaatekerran olisi voinut ostaa vaikka mistä lumppukaupasta parilla shillingillä.
— Oletteko sukua Bountyn Mc Coylle? kysyi kapteeni.
— Hän oli isoisäni isä.
— Oho, sanoi kapteeni, mutta hillitsi itsensä. — Minä olen Davenport ja tämä on ensimmäinen perämieheni, herra Konig.
He kättelivät.
— Ja nyt asiaan, puhui kapteeni nopeasti ikäänkuin hänellä olisi ollut hirveä kiire. — Laivan sisässä on ollut tulipalo enemmän kuin kaksi viikkoa. Se voi hajota millä hetkellä hyvänsä. Sen vuoksi aioin vetää sen maihin Pitcairniin, hakata auki ja pelastaa rungon.
— Silloin olette tehneet virheen, kapteeni, sanoi Mc Coy. — Teidän olisi pitänyt ohjata Mangarevaan. Siellä on laguunissa erinomainen ranta, tyyni kuin myllynpadossa.
— Mutta nyt olemme täällä, vai mitä? kysyi perämies.
— Siinäpä se pulma onkin. Olemme täällä ja jotakin olisi tehtävä.
Mc Coy pudisti päätään ystävällisesti.