— Täällä ette voi tehdä mitään, täällä ei ole kelvollista rantaa, ei edes kunnollista ankkuripaikkaa.
— Hitto! sanoi perämies, ja kertasi vielä kovemmin: — Hitto! niin että kapteeni antoi hänelle merkin olla hiljaa.
— Älkää puhuko minulle sellaista pötyä! Missä ovat teidän omat kuunarinne, veneenne, kutterinne tai mitä teillä lieneekään? Mitä? Vastatkaa siihen!
Mc Coy hymyili yhtä hempeästi kuin hän puhuikin. Hänen hymynsä oli hyväily, syleily, jonka ympäröi nääntyneen perämiehen yrittäen vetää hänet samaan rauhaan ja lepoon, joka vallitsi Mc Coyn sielussa.
— Meillä ei ole mitään kutteria eikä kuunaria ja kanoottimme me kannamme selässämme kalliolle.
— Saattepa sen tosiaan näyttää minulle, tiuskasi perämies. — Miten pääsette täällä ympärillänne oleviin saariin. Häh, sanokaapa!
— Me emme mene niihin koskaan. Minä käyn niissä joskus Pitcairnin kuvernöörinä. Nuorempana kuljin täällä paljonkin —- toisinaan jollakin kauppakuunarilla, mutta eniten lähetysprikillä. Sekin on nyt mennyt tiehensä ja me olemme riippuvaisia sattumalta ohikulkevista laivoista. Onpa täällä joskus kulkenut niitä kuusikin vuodessa, mutta toisinaan saattaa kulua vuosiakin ja enemmänkin, niin ettemme näe ainoatakaan. Teidän on ensimmäinen seitsemään kuukauteen.
— Ja te tahdotte uskotella minulle…! alkoi perämies, mutta kapteeni
Davenport keskeytti:
— Kylliksi jo siitä, menetämme vain aikaa. Mitä on tehtävä, herra Mc
Coy?
Vanhus käänsi ruskeat silmänsä, lempeät kuin naisen, rantaa kohti, ja sekä perämies että kapteeni seurasivat hänen katsettaan, joka Pitcairnin autioilta kalliorannoilta liiteli miehistöön ja heihin, odotellen tuskallisina päätöstä. Mutta Mc Coy ei hätäillyt. Hän ajatteli hitaasti, askel askeleelta, rauhallisesti ja varmuudella, jota ei olisi voinut järkyttää mikään maan päällä.