Päivästä tuli kirkas, pasaadi puhalsi idästä ja Pyrenees kulki tasaisesti yhdeksän solmua tunnissa. Sekä kapteeni että perämies laskivat paikan Sumner-metoodilla ja saivat saman tuloksen. Samaten keskipäivämerkinnässä, minkä jälkeen he alkoivat tuntea olevansa varmat.
— Vielä kaksikymmentä neljä tuntia ja me olemme siellä, vakuutti kapteeni Mc Coylle. — On ihan ihme, että kansi pysyy vielä koossa. Mutta eihän se voi kestää ikuisesti. Katsokaa savua, se käy sakeammaksi päivä päivältä. Ja kuitenkin on kansi niin tiivis kuin mahdollista, juuri tilkitty Friscossa. Minä hämmästyin, kun tuli ensiksi syttyi ja minun täytyi tiivistää luukut. Katsokaa!
Hän keskeytti tuijottaen suu auki savukiehkuraa, joka kiemuroi ylhäällä mesaanimaston suojassa kaksikymmentä jalkaa kannen yläpuolella.
— Miten se on voinut sinne päästä? kysyi hän vihoissaan.
Sen alapuolella ei ollut savua. Se oli maston suojaamana kiivennyt ylös jollain ihmeellisellä tavalla ja muuttunut näkyväksi niin korkealla. Se irtaantui mastosta ja painui hetkeksi riippumaan kapteenin yllä kuin uhkaava enne. Seuraavassa tuokiossa tuuli vei sen ja kapteenin alaleuka sai luonnollisen asentonsa.
— Niin, kuten sanoin, hämmästyin kovin, kun meidän täytyi ruveta tiivistämään. Kansi oli tiheä ja kuitenkin se läpäisi kuin seula. Ja sitten emme ole tehneet muuta kuin tilkinneet. Täytyy olla vallan kauhea paine sisässä, kun noin paljon savua puristuu ulos.
Iltapäivällä synkkeni taivas jälleen ja ilma kävi raa'aksi ja kosteaksi. Tuuli vaihteli lakkaamatta koillisen ja kaakon välillä, ja keskiyöllä tuli ankara puuska lounaasta ja tuuli pysyi siinä suunnassa sitten jokseenkin keskeytymättä.
— Tällä tavalla ei tule Hao näkyviin ennenkuin kymmenen tai yhdentoista aikaan, sanoi kapteeni huoaten. Kello oli seitsemän aamulla ja raskaat pilvet, nousten idästä, veivät kaiken toivon kauniista päivästä. Ja samassa tuokiossa hän kysyi huolestuneena:
— Ja entä virrat?
Tähystäjät eivät voineet ilmottaa mitään maan näkymisestä mastokorissaan, ja päivä kului vuoroin tihkusateisessa tyynessä, vuoroin ankarissa rankkasadekuuroissa. Ilmapuntari oli laskeutunut 29,30:een, ei ollut tuulenpuuskaustakaan, mutta siitä huolimatta kävi meri yhä levottomanmaksi. Pyrenees huojui kauheasti korkeissa aalloissa, jotka tulivat hitaasti loppumattomassa jonossa lännen pimeydestä. Purjeita vähennettiin niin nopeasti kuin molemmat vahdit voivat. Ja kun uupunut miehistö oli lopettanut työnsä, voitiin kuulla heidän napisevat äänensä pimeässä. Se muistutti hätääntyneiden eläinten murinaa. Kerran kutsuttiin oikeanpuoleinen vahti perään köyttämään; silloin ilmaisi väki suoraan harminsa ja haluttomuutensa. Jokainen hidas liike oli vastalause tai uhkaus. Ilma oli kostea ja tahmea kuin liima ja täydellisesti tyyni. Joka mies huohotti ja haukkoi ilmaa. Hiki juoksi kasvoilta ja paljailta käsivarsilta. Kapteeni Davenport käveli laivalla huolestuneena, eteensä tuijottaen synkempänä entistään. Kaikkialla hiiviskeli tunne lähenevästä onnettomuudesta.