— Se menee ohitsemme länteen, sanoi Mc Coy rohkaisten. — Pahimmassa tapauksessa voimme joutua hiukan sen hännille.
Mutta kapteenia ei voitu lohduttaa. Lyhdyn valossa hän tutki purjehduskäsikirjaansa nähdäkseen, miten päällikön pitää käyttäytyä tuuliaispään aikana. Jostain laivan keskustasta keskeytti hiljaisuuden laivapojan nyyhkytys.
— Pidä suusi siellä! huusi kapteeni karjaisten niin rajusti, että joka mies laivalla säpsähti, ja poika alkoi huutaa kauhusta.
— Herra Konig, sanoi kapteeni raivosta ja hermostuksesta vapisevalla äänellä, — olkaa hyvä ja menkää sulkemaan tuon kita köysiluudalla.
Mutta sinne meni Mc Coy, ja muutamassa minuutissa hän oli saanut pojan rauhottumaan ja nukkumaan.
Vähää ennen päivän nousua tuli ensimmäinen tuulenpuuska kaakosta kasvaen nopeasti aika kovaksi. Kaikki miehet olivat kannella odottamassa, mitä tuleman piti.
— Nyt olemme selvillä, kapteeni, sanoi Mc Coy seisoen aivan hänen vieressään. — Hirmumyrsky kulkee länteen ja me olemme sen eteläpuolella. Tämä tuuli ei muutu kovemmaksi. Voitte nostaa purjeet ylös.
— Mitä se hyödyttäisi, mihin minä purjehdin? Tämä on jo toinen päivä, kun emme ole tehneet havainnoita, ja meidän olisi pitänyt nähdä Hao-saari jo eilenaamulla. Minne nyt menemme, pohjoiseen, itään, etelään tai minne? Sanokaa vain, ja purjeet ovat levällään kädenkäänteessä.
— Minä en ole mikään merimies, sanoi Mc Coy lempeällä tavallaan.
— Minä luulin olevani ennenkuin jouduin tähän Paumotus-kiroukseen.