— Minne se kaakkoispasaadi on mennyt? kysyi kapteeni. — Miksi ei se tuule? Mikä sitä vaivaa?
— Syynä on suurien laguunien haihtuminen, ja niitä on hyvin paljon. Haihtumiset muuttavat tykkänään pasaadituulien järjestyksen. Ne aiheuttavat myöskin myrskyjä lounaasta. Tämä on "vaarallinen saaristo", kapteeni.
Kapteeni Davenport katsoi vanhusta suoraan silmiin, avasi suunsa ja aikoi juuri kirota, mutta hillitsi itsensä äkkiä. Mc Coyn pelkkä olemus oli kuin moite niille kirouksille, jotka mylleröivät hänen aivoissaan ja kierielivät kurkussa. Mc Coyn vaikutusvoima oli yhä kasvanut näinä yhdessäolon päivinä. Kapteeni Davenport kuului niihin meren itsevaltiaihin, jotka eivät pelkää ketään eivätkä koskaan hillitse kieltään, ja nyt hän huomasi tämän vanhuksen läsnäollessa, vanhuksen, jolla oli naiselliset, ruskeat silmät ja ääni kuin kyyhkysellä, olevansa kykenemätön kiroamaan. Tämä huomio oli hänestä vastenmielinen. Ja tämä vanhus oli Mc Coyn jälkeläinen, Bountyn Mc Coyn, kapinoitsijan, joka oli hirtehisenä paennut Englannista, sen Mc Coyn, joka oli ollut pahuuden voimana Pitcairnin verisimmissä vaiheissa.
Kapteeni Davenport ei ollut uskonnollisuuteen taipuvainen, mutta sillä hetkellä hänellä oli hurja halu heittäytyä tuon toisen jalkoihin — ja sanoa vaikka mitä. Jonkinlainen liikutus pakotti häntä voimakkaasti, ei niinkään yhtenäinen ajatus, mutta jollakin selittämättömällä tavalla hän tunsi oman mitättömyytensä ja arvottomuutensa tämän miehen rinnalla, joka oli yksinkertainen kuin lapsi ja lempeä kuin nainen.
Luonnollisesti hän ei tahtonut nöyrtyä upseeriensa ja miestensä läsnäollessa. Ja kuitenkin riehui hänen raivonsa vieläkin vieden hänet kiusaukseen. Äkkiä hän löi nyrkkinsä pöytään ja huusi:
— Kuulkaapa, vanhus, minä en aio antaa voittaa itseäni. Nämä Paumotus-saaret ovat pettäneet ja ilkkuneet minua ja tehneet minut melkein hulluksi. Mutta minä en aio antaa perään. Minä purjehdin tällä laivalla, purjehdin lakkaamatta, kunnes selviän Paumotus-saarista, vaikka aina Kiinaan saakka, ellen lähempää löydä sille paikkaa. Vaikka joka mies karkaisi, pysyn minä paikallani. Minä kyllä näytän Paumotus-saarille, ettei minua nolata. Laivani on kelpo kalu enkä minä sitä jätä niin kauan kuin on lautakin jäljellä, jonka päällä pysyy. Kuuletteko?
— Minä seuraan teitä, kapteeni, sanoi Mc Coy.
Yön kuluessa rupesi etelästä tuulemaan, ja vimmoissaan huomasi ja merkitsi kapteeni tulilasteineen ajautumisen länteen. Hän poistui erilleen saadakseen rauhassa kirota, ettei Mc Coy kuulisi.
Päivännousu paljasti vielä uusia palmuja, jotka kohosivat etelässä.
— Tuo tuolla suojan puolella on Makemon äärimmäinen kärki, sanoi Mc Coy. — Katiu on vain muutamia penikulmia siitä länteen. Saamme ohjata sinne.