Tunnin kuluttua olivat kokospalmut ja matala maakaistale näkyvissä kanneltakin. Tunne lopun lähestymisestä vaikutti välittömästi jokaiseen. Kapteeni määräsi miehen kuhunkin veneeseen pitämään niitä erillään. Pian oli tyrskyjen ympäröimä koralliriutta vain parin kaapelinpituuden päässä Pyreneesin keulan edessä.
— Kaikki valmiina kääntämään, kapteeni, sanoi Mc Coy.
Minuuttia myöhemmin näkyi riutassa aukeama, ahdas väylä sen takana olevaan laguuniin, joka oli kuin suuri peili, kolmekymmentä penikulmaa pitkä ja kolmanneksen leveä.
— Nyt, kapteeni!
Viimeisen kerran muutettiin Pyreneesin jalukset, ja se totteli ohjausta täsmällisesti, heilahti ympäri ja pujahti riutan väylään. Tuskin oli käännös tehty ilman onnettomuutta, kun miehistö ja perämiehet syöksyivät puolikannelle hillittömästi säikähtäneinä. Mitään ei ollut oikeastaan tapahtunut, mutta he tunsivat, että nyt, nyt … piti jotakin tapahtua. Eiväthän he voineet sanoa mitä, mutta jotakin piti tulla. Mc Coy syöksyi ottamaan paikkansa keulassa, luotsatakseen laivan rantaan. Mutta kapteeni tarttui hänen käteensä ja kiepautti hänet ympäri.
— Ohjatkaa tästä, sanoi hän. — Kansi tuolla ei ole varma. Mitä nyt? sanoi hän seuraavassa tuokiossa, — mehän pysymme ihan paikallamme!
Mc Coy hymyili.
— Me kuljemme seitsemän solmun virtaa vastaan, sanoi hän. —
Katsokaas, sillä tavalla luode virtaa ulos tästä laguunista.
Tunnin kuluttaa oli Pyrenees edennyt tuskin laivan pituuden, mutta sitten yltyi tuuli, ja se alkoi kulkea nopeammin.
— Nyt on parasta, että jotkut teistä menevät veneisiin, komensi
Davenport.