(Schwaabilainen kansanlaulu.)
Laulajan kasvot olivat parrattomat, silmät katsoivat iloisesti; hän kumartui ja lisäsi vettä kiehuvaan hernekattilaan, otti sitten kekäleen palavasta nuotiosta ja alkoi häätää pois ruokatavaralaatikolle tunkeilevia koiria. Hänellä oli siniset silmät ja pitkät, kullanväriset hiukset. Oli hauska nähdä hänen nuorekasta reippauttaan.
Uusi kuu kohotti tuskin näkyvän sarvensa kumartuneiden, lumella peitettyjen mäntyjen yli, jotka ympäröivät leiriä eroittaen sen muusta maailmasta. Ylhäällä oli hyvin kirkasta ja kylmää, tähdet vilkuttivat nopeasti kylmällä valollaan. Luoteessa vihertävät pilvet ennustivat revontulten alkua. Kaksi miestä loikoi karhuntaljalla, joka toimitti vuoteen virkaa. Nahan ja lumen välille oli asetettu kuuden tuuman paksuudelta havuja. Huopapeitteet olivat kokoonkäärittyinä. Makaavien selän takana oli esirippu — kappale purjekangasta, joka oli jännitetty puiden väliin ja asetettu neljänkymmenen viiden asteen kulmaan. Se kokosi tulesta säteilevää lämpöä ja ohjasi sen alas makuupaikalle. Kolmas mies istui reessä ja paikkasi mokkasiinejaan. Oikealla osoitti kasa jäätynyttä, järeää hiekkaa paikan, missä he joka päivä suorittivat vaikean päivätyönsä saadakseen kultaa. Vasemmalla törrötti neljä paria lumikenkiä ollen kulkuneuvoina silloin, kun he halusivat poistua leirin tallatulta lumelta.
Kummallisen liikuttavana kaikui laulu kylmien pohjolan tähtien alla. Se ei saattanut raskaan työnsä jälkeen lepääviä miehiä paremmalle tuulelle. Heidän sydämissään aiheutti se rauhatonta kaipuuta sekä levottoman tunteen, joka muistutti nälkäisen vatsan kurnutusta ja ajoi heidän sydämensä etelään, maille, missä oli enemmän valoa ja lämpöä.
— Jumalan nimessä, Sigmund, lopettakaa! — murisi yksi joukosta. Hänen kätensä olivat puristuneet nyrkkiin, mutta hän peitti ne karhuntaljaan, jonka päällä hän loikoi.
— Minkävuoksi, Dave Wertz? — kysyi Sigmund. — Miksikä en saisi laulaa, kun sydämeni on iloinen?
— Senvuoksi, että siihen ei ole mitään aihetta, siinä syy. Katsokaa ympärillenne ja ajatelkaa ruokaa, jolla olemme turmelleet vatsamme jo kahdentoista kuukauden ajan, ja ajatelkaa, että elämme ja työskentelemme kuin juhdat.
Vaiennut Sigmund kultaisine hiuksineen silmäili ympärilleen huurteen peittämiin koiriin ja höyryyn, joka kohosi miesten hengittäessä.
— Mutta miksei sydän silti voi olla iloinen? — nauroi hän. — Kaikki on hyvin. Mitä tulee ruokaan — hän nosti koukistetun kätensä ja tunnusteli mielihyvällä lihaksiaan, — jos emme eläisi ja työskentelisi juhtamaisesti, emme myöskään ansaitsisi työstämme kuninkaallisesti. Suoni antaa meille kaksikymmentä dollaria kattilallisesta ja mehän tiedämme sen paksuuden olevan kahdeksan jalkaa. Täällä on toinen Klondyke — ja sen tiedämme — kas, Jim Hawes tietää sen, eikä valita. Ja kas Hitchcock! Hän ompelee mokkasiinejaan kuten vanha akka ja odottaa aikaansa. Teillä ei ole vain voimia odottaa ja työskennellä kevään huuhtelukauteen asti. Silloin tulemme kaikki rikkaiksi, rikkaiksi kuin kuninkaat, mutta te ette saata odottaa. Te kiiruhdatte palaamistanne Valtoihin. Sitä minäkin haluan, sillä minä synnyin siellä, mutta minä voin odottaa, koska kulta päivä päivältä enenee kattilassa — keltaisena kuin voi kirnussa. Mutta te haluatte paremmille päiville ja itkette sitä nyt kuin lapsi. Miksikä en laulaisi:
"Kun aika joutuu, kypsyy rypäle,
Enkä minä kauemmaksi enää etene…"