— Ei, Sipsu! — sanoi hän. — Sinä olet nuori ja vielä täynnä elämää.
Poppamies on tyhmä ja hänen valintansa kauhea. Se ei ole tapahtuva.
Tyttö hymyili ja vastasi:
— Elämä ei ole lempeä. Ensiksikin teki se toiset valkoisiksi, toiset punaisiksi, ja se on paha. Sitten antoi se teittemme yhtyä ja eroittaa ne nyt, emmekä me voi mitään tehdä. Kerran aikaisemmin, kun jumalat olivat vihassa, saapuivat teidän veljenne leiriin. Heitä oli kolme, he olivat suuria ja valkoisia ja puhuivat, että uhrausta ei tapahdu. Mutta he kuolivat ja kaikki jäi ennalleen.
Hitchcock nyökäytti päätään, kääntyi tovereihinsa ja sanoi kovalla äänellä:
— Kuulkaa, toverit. Jotain pirullisen kauheata valmistellaan intiaanikylässä. Ne aikovat tappaa Sipsun. Mitä sanotte siitä.
Wertz ja Hawes katsoivat toinen toiseensa eikä kumpikaan puhunut mitään. Sigmund taivutti päätään ja taputti polviensa välissä olevan koiran päätä. Hän oli tuonut sen mukanaan kaukaa ja piti siitä paljon. Itse asiassa oli eräs tyttö, jota hän usein muisteli ja jonka kuvaa hän kantoi povellaan, antanut hänelle koiran sekä siunauksensa heidän suudellessaan jäähyväisiksi, kun hän lähti äärimäiseen pohjolaan.
— Mitä sanotte siitä? — toisti Hitchcock.
— Ehkäpä ei asia ole niin vakava, — vastasi Hawes välinpitämättömästi. — On hyvinkin mahdollista, että se on vain tytön lorua.
— Se ei ole luultavaa! — Hitchcock tunsi tulista kiukkua nähdessään tällaista välinpitämättömyyttä. — Mutta jos asia on totta, niin on kysymys siitä, kuinka me siihen suhtaudumme? Mitä teemme?
— En näe mitään aihetta sekaantua asiaan — sanoi Wertz. — Jos asia on niin, niin se on, siinä kaikki, mitä voimme sanoa. Se on maan tapa, josta tämä kansa pitää kiinni; uskonto, eikä se liikuta meitä. Meillä on kylliksi tekemistä kultahiekan kokoamisessa voidaksemme mitä pikemmin matkustaa tästä Jumalan hylkäämästä maasta. Kelpaako tämä tyttö kenellekään muulle kuin pedoille? Ja eivätkö nämä punaiset pirut ole juuri petoja? Olkoon kaikenlainen intoileminen helvetissä!