Koirat alkoivat murista ja hän vaikeni kuunnellakseen narinaa lumessa. Intiaani toisensa jälkeen ilmaantui valaistulle alueelle: korkeina, peloittavina, vaiteliaina ja nahkoihin käärittyinä kuvastuivat heidän varjonsa lumelle. Yksi heistä, poppamies, keskusteli Sipsun kanssa — kuului jyrkkiä kurkkuääniä. Miehen villit kasvot olivat maalatut kirkkain värein, olkapäiltä riippui sudennahka, jonka kuono ja välkkyvät hampaat kohosivat hänen päänsä yli. Vielä ei oltu sanaakaan lausuttu. Säilytettiin varovaisina rauha. Sipsu kohosi ja nousi lumikengilleen.
— Hyvästi, Hitchcock — sanoi hän. Mutta tämä seisoi vastaamatta ja liikkumattomana heidän kadotessaan valkeaan metsään.
Eroitukseksi monista miehistä Hitchcock ei milloinkaan ollut pyrkinyt yhtymään kehenkään pohjolan tyttäristä. Rotueroavaisuus ei suinkaan estänyt häntä käymästä avioliittoon maan tyttärien kanssa. Vaikkapa niinkin olisi ollut, ei hänen elämänviisautensa olisi siitä kuitenkaan lukua pitänyt. Mutta hän ei yksinkertaisesti tuntenut siihen mitään halua. Sipsu? Hän keskusteli mielellään tytön kanssa leiritulen ääressä, mutta ei niinkuin mies, joka tuntee, että hän on mies ja tuossa on nainen, vaan niinkuin täysikasvuisen lapsen kanssa. Siinä kaikki. Mutta tähän sekaantui ritarillisiakin tunteita; huolimatta esi-isistään ja Uuden Englannin vaikutuksesta oli hän niin luotu, että elämän arvosteleminen kauppiaan kannalta — oston ja myynnin — näytti hänestä häpeälliseltä ja oli vastenmielistä hänen syvimmille tunteilleen.
Hän istui siinä vaiti, pää eteenpäin kumartuneena, ikäänkuin esittäen keskitettyä voimaa, yhtä suurta kuin hänen rotunsa.
Wertz ja Hawes katsoivat tuon tuostakin kysyvästi häneen ja heidän käyttäytymistavassaan tuntui, vaikkakin heikko, mutta silti huomattava pelko. Sigmundilla oli sama tunne. Hitchcock oli voimakas ja hänen voimansa oli usein, heidän elämänsä monissa tilanteissa, tehnyt heihin vaikutuksen. Ja he odottivat jonkunlaisella pelolla ja uteliaisuudella, mihin toimenpiteisiin tämä ryhtyisi, kun päättäisi toimia.
Mutta vaitiolo jatkui kauan. Tuli oli melkein sammumaisillaan, kun Wertz nousi, haukotteli ja tuumaili menevänsä nukkumaan. Silloin kohottautui Hitchcock koko pituuteensa.
— Rankaiskoon Jumala teitä, pelkuriraukat! Minä en halua olla kanssanne tekemisissä! — Hän puhui verrattain rauhallisesti, mutta jokaisessa sanassa tuntui voima.
— Jakakaamme siis, — jatkoi hän, — sillä tavoin kuin katsotte itsellenne sopivimmaksi. Minulla on oikeus neljänteen osaan, se käy selville sopimuksestamme. Siis kaksikymmentäviisi tahi kolmekymmentä unssia tulee minulle. Tuokaa vaaka. Jaamme sen heti. Ja te, Sigmund, mitatkaa minulle neljäs osa ruokatavaroista ja pankaa ne syrjään. Neljä koiraa on minun, mutta tarvitsen useampia. Annan teille osani varustuksistani ja työkaluni maksuksi koirista. Ja lisään siihen kuusi tahi seitsemän unssia. Mitä sanotte siihen?
He menivät syrjään kolmen kesken ja alkoivat neuvotella. Heidän palattuaan ryhtyi Sigmund puhumaan.
— Me jaamme teidän kanssanne rehellisesti kaikki, Hitchcock. Jokaisesta tavarasta saatte teille kuuluvan neljännen osan — ette enempää, ettekä vähempää; te voitte sitten ottaa tahi jättää. Mutta meille ovat koirat yhtä tarpeellisia kuin teillekin, senvuoksi saatte neljä, ettekä muuta. Jos te jostakin syystä ette halua ottaa osaanne työkapineista ja varustuksista, niin on se teidän asianne. Jos haluatte, voitte ne viedä, jos haluatte, voitte ne jättää.