— Hei! Pois! Siwash! Mene helvettiin, hornan sikiö! — kuului teltan sisältä tyytymättömiä ääniä. Bettles löi kiukkuisesti koiraa tinalautasella ja se katosi kiireesti. Louis Savoy kiinnitti paikoilleen teltan verhot, potkaisi tielleen osuneen paistinpannun kumoon ja palasi lämmittämään käsiään uunin luo. Ulkona oli hyvin kylmä. Kaksi vuorokautta sitten oli spriilämpömittari haljennut kuudenkymmenen kahdeksan asteen kylmyydestä ja siitä asti oli kylmyys vain kasvanut ja tullut terävämmäksi. Eikä kukaan voinut sanoa, milloin pakkanen hellittäisi. Hyvin varomatonta on tällaisena aikana poistua uunin luota tahi hengittää kylmää ilmaa avonaisen taivaan alla. Välistä ihmiset sen tekevät ja palelluttavat keuhkonsa. Ilmaantuu kuiva, heikko yskä, joka huomattavasti kovenee silavaa käristettäessä. Keväällä tahi kesällä avataan sitten jäätyneeseen maahan rako. Siihen lasketaan ihmisen ruumis, peitetään sammalella ja jätetään siihen, varmasti vakuutettuina, että hän herää viimeisenä päivänä — täysin säilyneenä. Heikkouskoisille, jotka epäilevät ruumiillista ylösnousemusta tuomiopäivänä, ei voi kuolemista varten suosittaa parempaa maata kuin Klondyke. Se ei kuitenkaan merkitse sitä, että tämä maa olisi sopiva elävien ihmisten vaatimuksille.
Ulkona oli hyvin kylmä, mutta ei sisälläkään ollut liian lämmin. Ainoan uunin ympärille kokoontuivat kaikki ja kiistelivät ujostelemattomasti oikeudesta käyttää sitä. Puolet lattiasta oli peitetty kuusen havuilla; niiden päällä olivat makuusäkit, ja alla kova, talvinen lumi. Muun osan lattiasta muodosti mokkasiineilla kovaksi tallattu lumi siihen asetettuine astioineen, kuppeineen ja muine napaseudun pysähdyspaikkaan kuuluvine tavaroineen. Uuni oli lämmitetty aivan punaiseksi, mutta kolmen askeleen päässä siitä oli jääkimpale niin kuivana ja teräväreunaisena, kuin olisi se juuri hakattu irti joesta. Ulkona olevan kylmyyden vaikutuksesta kohosi lämpö sisällä ylös. Aivan uunin yläpuolella, siinä, missä savutorvi kohosi katon läpi, oli pieni ympyrä kuivaa kangasta; etempänä savutorvesta, keskuksesta, oli ympyrä kosteata vaatetta muuttuen harmaaksi renkaaksi; ja vihdoin teltan muu osa, katto ja seinät olivat peittyneet noin puoli tuumaa paksulla, valkoisella, kristallimaisella huurteella.
— Oi! Oi! Oi! — kuuluivat kärsivän nuoren toverin vaikerrukset. Hän nukkui kääriytyneenä turkiksiin ja oli hyvin nääntynyt, kalpea ja parroittunut. Hän ei herännyt, mutta tuskalliset huudot tulivat yhä kovemmiksi ja voimakkaammiksi. Hänen ruumiinsa ojentautui ja vetäytyi värähdellen kokoon, ikäänkuin vuode olisi ollut nokkosista ja hän olisi tahtonut siitä vapautua.
— Täytyy hieroa! — käski Bettles. — Hänellä on kouristuskohtaus.
Silloin alkoi puolitusinaa tovereita, jotka sydämestään soivat hänelle apua, hieroa, hangata, puristella ja käännellä häntä hyväntahtoisesti, mutta säälimättömästi.
— Kirottu tie — mutisi sairas tuskin kuuluvasti heittäen päältään karvaisen nahan ja istuutuen. — Minä kiertelin maailmaa, kolme neljännesvuotta juoksin seiväs kädessä, karkaisin itseäni kaikin mahdollisin tavoin, ja nyt kun täytyy matkustaa tässä Jumalan hylkäämässä maassa, minä osoittaudun kapalolapseksi ilman miehuuden pisaraakaan.
Hän kumartui tulen ääreen ja pyöritteli käsissään savuketta.
— Minä en valita. Voinhan ottaa lääkettä, mutta minä häpeän omaa itseäni, siinä se. Suoritettuani nuo kirotut kolmekymmentä mailia olen niin väsynyt, nääntynyt ja sairas kuin joku suuren maailman keikari käveltyään viisi mailia valtamaantietä. Kas senvuoksi tunnen itseni noloksi! Antakaa minulle tikkuja!
— Älkää hätäilkö, nuori mies — sanoi Bettles ojentaen palavan tulitikun ja ottaen isällisen sävyn — en minä vielä ole unohtanut sitä aikaa, kun itse aloin täällä liikkua. Kuinka olinkaan näännyksissä! Välistä tarvitsin kymmenen minuuttia vain noustakseni seisomaan — jokainen jäsen vapisi ja oli sairas. Kouristus? Minulla oli sellaisia kohtauksia, että koko leirin täytyi kuluttaa puolipäivää vapauttaakseen minut niistä. Vasta-alkajaksi sujuu teiltä kaikki erinomaisesti, te olette oikealla tiellä. Tästä päivästä vuoden kuluttua voitatte te kävelemisessä koska vain meidät vanhat uroot. Enin teidän puolestanne puhuu se, että teillä ei ole taipumuksia rasvoittumiseen, joka on monia ihmisiä lähettänyt Abrahamin helmaan ennen määrättyä aikaa. — Rasvaa?
— Niin. Kysymys on paksuudesta. Paksut ihmiset eivät ole tiellä suinkaan parhaita kulkijoita.