— Siitä en ole koskaan kuullut.

— Ette ole kuulleet? Paksuus ei häiritse lyhyessä ja kovassa ponnistuksessa, mutta jatkuvassa ponnistuksessa vaaditaan kestäviä voimia, jotka eivät tarvitse lakkaamatonta kiihoitusta; siellä, missä vaaditaan lujuutta ja kestävyyttä, on paksuus haittana. Kun on yhtämittaa työskenneltävä ja tartuttava kiinni johonkin niinkuin koira tarttuu luuhun, siinä ovat keskikokoiset, jäntevät toverit parhaat. Kas senvuoksi, hitto vie, paksut ihmiset eivät kelpaa tähän.

— Se on totta, — sekaantui puheeseen Loyus. — Tunnen erään miehen, paksun kuin puhveli. Hänet tapasi Sutphur Creekissä ja joutui hänen kanssaan kulkemaan eräs pieni mies, — Lon Mc Fane. Tehän tunnette Lon Mc Fanen, pienen irlantilaisen punertavine hiuksineen. He kulkivat ja kulkivat, kulkivat kauan — yöllä ja päivällä. Paksu mies, joka oli hyvin väsynyt, paneutui useasti lumeen. Mutta pieni ivasi ja tyrkki häntä ja huusi hänelle kuin lapselle. Pienen täytyi ivata ja sysiä kauan ennenkuin he saapuivat minun majaani. Kolmeen päivään ei mies kohonnut peitteen alta. Lyön vetoa, etten ole koskaan nähnyt niin paksua miestä. En koskaan! Hänessä oli, niinkuin sanoitte, paljon rasvaa.

— Muistattehan Axel Gundersonin, — sanoi Prince. Tuo suuri skandinaavialainen ja ne surulliset tapaukset, jotka olivat sattuneet hänen kuolemansa yhteydessä, olivat tehneet syvän vaikutuksen kaivosinsinööriin. — Hän lepää jossakin tuolla. — Kaivosinsinööri osoitti kädellään epämääräisesti salaperäiseen itään.

— Hän oli paksuin mies, joka koskaan on pohjoisessa kuleksinut ja juossut hirven uuvuksiin — lisäsi Bettles; — mutta hän on poikkeus, joka vahvistaa säännön. Katsokaa hänen vaimoaan Ungaa — hän oli pieni, painoi kaikkiaan noin sata kymmenen naulaa, puhdasta lihaa — ei unssiakaan mitään liikaa. Hän oli kestävä ja luja, huolehti miehestään; vaali häntä tavalla, jota parempaa tuskin lie. Ei ole mitään maassa, maan päällä tahi maan alla, mitä hän ei olisi tehnyt miehensä takia.

— Mutta hän rakasti tätä, — huomautti insinööri.

— Ei se siinä ole. Tämä…

— Kuulkaa, veljet, — puuttui puheeseen Sitka Charley istuen ruokatavaralaatikolla. — Te puhuitte rasvasta paksujen miesten lihaksissa, naisen kestävyydestä ja rakkaudesta. Te puhuitte kauniisti, mutta minä muistin mitä tapahtui, kun maa oli nuori ja ihmisten nuotiotulet olivat kaukana toisistaan kuin tähdet. Silloin jouduin tekemisiin erään paksun, rasvaisen miehen ja erään naisen kanssa. Nainen oli pieni, mutta hänen sydämensä oli suuri, suurempi kuin paksun miehen sydän, ja hän oli kestävä. Jouduimme suorittamaan väsyttävän vaelluksen, tulemaan Suolaisen Veden luo. Kylmyys oli voimakas, lumi syvä ja meillä oli nälkä. Mutta naisen rakkaus oli kaikki voittava; tällaista rakkautta korkeampaa ei ole mitään.

Hän pysähtyi ja alkoi hakata kirveellä jääpalasia leveän pölkyn päällä, joka oli hänen lähellään ja heitti palaset pataan, missä keitettiin vettä. Miehet istuutuivat lähemmäksi toisiaan ja kouristusta poteva toveri koetteli löytää mahdollisimman mukavan paikan kangistuneelle ruumiilleen.

— Veljet, ihoni on punainen niinkuin kaikilla sivasheilla, mutta sydämeni on valkoinen. Ensimainittuun on syynä esi-isieni puutteellisuudet, viimemainittuun — ystävieni hyvyys. Suuri valo selveni minulle, kun olin vielä poikanen. Ymmärsin, että maa oli annettu teille ja teidän rodullenne ja että sivashit eivät voi kilpailla teidän kanssanne ja ovat hirvien ja karhujen tavoin määrätyt kuolemaan kylmyyteen. Silloin menin minä lämpimään ja istuin teidän keskeenne, teidän tulenne luo ja, niinkuin näette, kelpasin teille. Olen nähnyt elämässäni paljon. Näin kummallisia asioita ja matkoillani kohtasin erilaisia ihmisiä. Ja senvuoksi suhtaudun asioihin niinkuin tekin, tuomitsen samalla tavoin ihmisiä ja ajattelen heistä samoin. Siis kun minä puhun jyrkästi teidän rotunne miehestä, tiedän, ettette te käsitä sitä väärin; ja kun kiitän jotakin omasta heimostani, te ette sano minusta — Sitka Charley on sivashi ja hän ei näe asioita oikeassa valossa, ei ole uskomista siihen, mitä hän puhuu. — Niin te ette sano. Läsnäolijat vahvistivat tämän yksimielisesti. — Nainen oli nimeltään Passuk. Sain hänet edullisella kaupalla heimon totemin luona. Minun sydämeni ei kaivannut naista enkä etsinyt hänen katsettaan. Hänen silmänsä olivat luodut alas, hän oli arka ja pelokas niinkuin tytöt yleensä jouduttuaan muukalaisen haltuun, jota he eivät koskaan ennen ole nähneet. Kun puhuin, ei minun sydämessäni ollut tilaa hänelle, sillä ajattelin suurta matkaa ja tarvitsin ihmisen ruokkimaan koiria ja soutamaan kanssani pitkillä jokimatkoilla. Sama peite saattoi lämmittää kumpaakin, ja valintani sattui Passukiin. Sanoinko teille, että olin hallituksen palveluksessa? Ellen, niin se teidän tulee tietää. Minut otettiin sotalaivaan rekien, koirien, ruokatarpeiden ja Passukin kera. Me ohjasimme pohjoiseen Beringin meren jäiden reunaan, jossa me nousimme laivasta — minä, Passuk ja koirat. Minä sain hallitukselta rahaa, kartan maasta, jota yksikään ihminen ei ollut tähän saakka nähnyt, sekä paketin. Paketti oli sinetöity ja taitavasti suojattu ilman vaikutukselta ja minun täytyi viedä se napaseudun valanpyyntilaivaan, joka oli jäätynyt suuren Mackenzien rannalle. Ei ole toista niin suurta jokea, paitsi meidän Yukon, kaikkien jokien äiti.