— Mutta tämä kaikki ei ole tärkeää, sillä kertomuksellani ei ole yhteyttä valaanpyyntilaivan eikä Mackenzien rannoilla viettämäni talven kanssa. Sitten, keväällä, kun päivät tulivat pitemmiksi ja lumi kovettui, Passuk ja minä menimme etelään Yukonin piiriin. Matka oli raskas, mutta aurinko osoitti meille tietä. Maa alkoi paljastua ja me kohosimme ylös virtaa airojen ja sauvoimien avulla, kunnes saavuimme Forty Mileen. Me menimme rannalle — hauskaa oli nähdä taas valkoisia kasvoja. Tämä talvi oli hyvin kova. Pimeys ja kylmyys painoivat meitä ja niiden mukana tuli nälkä. Jokaiselle ihmiselle antoi yhtiön edustaja neljäkymmentä naulaa jauhoja ja kaksikymmentä naulaa silavaa. Papuja ei ollut. Koirat ulvoivat kaiken aikaa, ihmisten vatsat olivat tyhjät ja heidän kasvonsa peittyivät syvillä rypyillä, vahvat tulivat heikoiksi ja heikot kuolivat. Paljon oli keripukkiin sairastuneita.

— Kerran yöllä menimme kaikki varastohuoneelle ja tyhjät hinkalot saattoivat meidät vielä kovemmin tuntemaan vatsojemme tyhjyyden. Me keskustelimme hiljaa nuotion valossa, sillä kynttilät säästimme niille, jotka ehkä kestäisivät kevääseen saakka.

— Neuvottelimme ja päätimme, että jonkun on lähdettävä Suolaisen Veden luo ja kerrottava maailmalle meidän onnettomuudestamme. Silloin kääntyivät kaikkien silmät minuun, sillä he tiesivät minut kokeneeksi taivaltajaksi. — Seitsemänsataa mailia — sanoin minä, Haines Missioniin ja koko tie viimeiseen tuumaan asti on suoritettava lumikengillä. Antakaa minulle parhaat koirat ja parasta ruokaa, mitä teillä on ja minä menen. Ja minun kanssani menee Passuk.

— He suostuivat. Mutta yksi vastusti — Long Jeff, leveäluinen ja paksu. Hän puhui ylpeästi. Omien sanojensa mukaan hänkin oli tottunut taivaltaja, syntynyt lumikenkien käyttäjäksi ja kasvanut puhvelin maidolla. Hän sanoi lähtevänsä mukanani siltä varalta, että jos minä en kestä matkaa, hän toimittaa tiedon perille Missioniin. Olin nuori, enkä tuntenut ihmisiä. Mistä saatoin tietää, että hänessä puhui vain rasva ja että todellakin kokenut ja matkustanut mies ymmärtää pitää kielen hampaiden takana? Siis me otimme parhaat koirat ja parhaat kaikista ruokavaroista ja läksimme matkalle kolmen kesken — Passuk, Long Jeff ja minä.

— Tehän olette kulkeneet tuoretta lunta myöten, tehneet työtä sauvomalla ja tottuneet kulkemaan röykkiöihin kokoontunutta jäätä pitkin, senvuoksi en puhu teille tien vaikeuksista paitsi siitä, että toisina päivinä me teimme kymmenen mailia, toisina kolmekymmentä, mutta useimmin kumminkin kymmenen. Ja vaikka me olimme ottaneet parasta ruokaa mitä oli, niin sekään ei ollut riittävä, vaan meidän oli säännösteltävä kaikki alusta lähtien. Koirat olivat myöskin säälittävässä tilassa ja me tuskin saimme pysymään niitä jaloillaan. Joella, jonka nimi oli Valkoinen, kolmesta reestä jäi vain kaksi ja matkaa oli tehty vain kaksisataa mailia. Mutta me emme kadottaneet mitään: koirat, jotka eivät kestäneet, katosivat niiden vatsaan, jotka jäivät elämään.

— Ei kohtausta, ei savun hattaraakaan Pelly'n saakka. Täällä laskin saavani ruokaa ja tänne aioin jättää Long Jeffin, joka valitteli ja vaivoin jaksoi kestää matkaa. Saavuttuamme Pelly'n löysimme yhtiön edustajan raskaasti hengittävänä, mutta hänen silmänsä olivat vielä kuitenkin kirkkaat, elintarvekuoppa oli tyhjä ja hän näytti lähetyssaarnaajan tyhjän kuopan ja hänen hautansa, jolle oli ladottu paljon kiviä suojaksi koirilta. Siellä oli myöskin muutamia intiaaneja, mutta lapsia ja vanhuksia emme heidän joukossaan nähneet, ja oli selvää, että harvat heistä kestäisivät kevääseen.

— Ja me menimme eteenpäin kevyin vatsoin, mutta raskaalla sydämellä; puolituhatta mailia lunta ja hiljaisuutta oli meidän ja Haines Missionin välillä.

— Sitäpaitsi oli hyvin pimeä ja puolipäivän aurinko valaisi epäselvästi eteläistä taivaanrantaa. Mutta jääröykkiöitä oli vähemmän ja kulku helpompaa, minä ajoin väsymättä koiria ja vietin tiellä koko päivän aikaisesta aamusta myöhään iltaan.

— Niinkuin sanoin, Forty Milessä jokainen tuuma oli kuljettava lumikengillä. Ja lumikengät tuottivat kovaa kipua jaloillemme — jalat halkeilivat, peittyivät haavoilla, jotka eivät menneet umpeen. Joka päivä suurenivat kärsimykset ja kerran aamulla, kun sidoimme lumikenkiä, Long Jeff alkoi itkeä kuin lapsi. Voidaksemme jatkaa matkaa asetin hänet kevyen reen etupuolelle, mutta hän otti mukavuuden vuoksi pois lumikenkänsä. Mutta kun tie oli epätasainen, niin hänen mokkasiininsa jättivät syviä jälkiä ja näihin jälkiin putoilivat koirat. Sanoin hänelle siitä jyrkästi, ja hän lupasi olla varovaisempi, mutta ei pitänyt lupaustaan. Silloin löin häntä piiskalla, ja tämän jälkeen eivät koirat enää putoilleet. Hän oli lapsi, mikä johtui kärsimyksistä ja rasvasta.

— Kun mies makasi tulen luona ja valitti, Passuk keitti ruokaa, auttoi aamuisin valjastamaan koiria ja iltaisin riisumaan niitä. Hän varoi koiria, oli aina edessä, tasoitti tietä ja siten helpoitti matkaa.