— Minun mielestäni oli hänen velvollisuutensa niin tehdä, enkä minä sitä tuuminut. Minulla oli muuta työtä ja olin sitäpaitsi nuori ja tunsin naisia vähän. Ja vasta myöhemmin, silmätessäni takaisin, minä ymmärsin.

— Mutta mies käyttäytyi arvottomasti. Koirat olivat jo ilmankin voimattomia, ja hän istui usein salaa rekeen kulkiessaan takana. Passuk sanoi, että hän ottaa hoitaakseen reen yksin, joten miehellä ei ollut mitään tehtävää. Aamulla minä annoin hänen osalleen tulevan ruuan ja pakoitin hänet menemään edelleen yksinään. Sitten nainen ja minä valjastimme koirat ja lähdimme liikkeelle. Puolenpäivän aikana, auringon nauraessa meille, saavutimme miehen; kyyneleet olivat jäätyneet hänen poskilleen. Mutta me jätimme hänet jälelle.

— Pysähdyimme yöksi, panimme syrjään hänen osalleen tulevan ruuan ja laitoimme hänelle paikan vuodetta varten; me suurensimme myöskin tulta, että hän voisi nähdä meidät. Muutamien tuntien kuluttua hän saapui ontuen, söi ruokansa vaikeroiden ja huokaillen sekä nukkui. Hän ei ollut sairas, tämä mies. Hän ainoastaan kesti huonosti matkaa, väsyi pian ja oli nälän uuvuttama. Mutta niin Passuk kuin minäkin väsyimme yhtä paljon kuin hän, mutta siitä huolimatta me teimme kaikki, hän ei mitään. Mutta hän oli rasvainen, niinkuin toverimme Bettles meille kertoi äsken… Kaikesta huolimatta me rehellisesti jaoimme ruuan hänen kanssaan.

— Eräänä päivänä kohtasimme kaksi haamua, jotka vaelsivat Hiljaisuuden maassa, — valkoisen miehen ja pojan. Kummallakin oli olkapäällään peite. Yöksi he laittoivat nuotion ja laskeutuivat aamuun asti peitteilleen. Heillä oli hiukan jauhoja, joita he sekoittivat lämpimään veteen ja joivat. Mies näytti minulle kahdeksan kupillista jauhoja — kaikki, mitä heillä oli ja Pelly'n, jossa ei ollut mitään, oli matkaa kaksisataa mailia. He kertoivat, että heidän jälestään tuli intiaani ja että he olivat rehellisesti jakaneet hänen kanssaan, mutta hän jäi jälelle. Minä en uskonut heidän jakaneen rehellisesti, muuten ei intiaani olisi jäänyt. Ja minä en antanut heille ruokaa. He koettelivat varastaa kaikista lihavimman koiran, joka kuitenkin sekin oli hyvin laiha, mutta minä näytin heille revolveria ja käskin heidän lähteä. Ja he menivät kuin juopuneet Hiljaisuuden maan kautta Pelly'n.

— Nyt oli meillä vain jälellä kolme koiraa ja yksi reki; koirat olivat äärettömän laihoja — pelkkää luuta ja nahkaa. Kun on vähän puita, niin tuli palaa huonosti ja huoneessa tulee kylmä. Niin oli meidän laitamme. Kun on vähän ruokaa, tuntuu pakkanen kovemmin, ja meidän kasvomme mustuivat ja kurtistuivat niin, ettei oma äitimmekään olisi meitä tuntenut. Ja jalkamme olivat hyvin kipeät. Aamulla, kun läksimme matkalle, kohosi minulle hiki ponnistuksesta koettaessani pidättäytyä huutamasta kivusta, jonka lumikengät minulle aiheuttivat. Passuk ei avannut suutaan, vaan meni eteenpäin tasoittaen tietä.

— Mutta mies itki.

— Thirty Milen juoksu oli hyvin vuolas, senvuoksi siinä oli paljon halkeamia ja avantoja. Saavuimme sille päivällä ja tavoitimme Long Jeffin, joka lepäsi lähdettyään tavallista aikaisemmin liikkeelle. Mutta meidän välillämme oli railo. Hän oli kiertänyt railon pitkin reunajäätä, mutta se oli niin kapea, ettei reki voinut kulkea siitä. Silloin me etsimme toisen jääsillan. Passuk painoi vähän ja meni edellä kädessään pitkä seiväs siltä varalta, että uppoaisi. Mutta hän oli kevyt, lumikengät leveät ja hän pääsi onnellisesti. Sitten alkoi hän kutsua koiria. Mutta niillä ei ollut lumikenkiä eikä seivästä ja ne upposivat. Pidin vahvasti rekeä kiinni takaa, kunnes koirat katosivat jään alle. Totta on, että niitä varten oli vähän ruokaa, vaikkakin laskin, että sitä riittäisi viikoksi, mutta koirat katosivat.

— Seuraavana aamuna jaoin kaiken ruuan, jota oli hyvin vähän, kolmeen osaan, ja sanoin Long Jeffille, että hän voi kulkea meidän kanssamme tahi ilman niinkuin parhaaksi katsoo, sillä nyt menimme nopeasti. Mutta hän nyyhkytti ja alkoi surkutella kipeitä jalkojaan ja kovia kärsimyksiään puhuen hyvin vihaisesti. Minun ja Passukin jalat olivat myöskin kipeät ja kovemmin kuin hänen, sillä me olimme työskennelleet koirien kanssa. Long Jeff vannoi mieluimmin kuolevansa kuin menevänsä eteenpäin; silloin otti Passuk nahkapeitteen ja minä keittoastian sekä kirveen ja aioimme mennä. Mutta Passuk katsoi miehen osalle jääneeseen ruokaan ja sanoi: — Ei pidä tuhlata hyvää ruokaa pienelle lapselle. Hänen on parempi kuolla. — Pudistin päätäni, enkä vastannut mitään — toveri on sittenkin toveri. Silloin puhui nainen ihmisistä, jotka jäivät Forty Mileen; puhui, että heidän joukossaan on paljon hyviä, ja että he odottavat minulta ruokaa kevääksi. Kun minä tälläkin kertaa vaikenin, sieppasi hän vyöstäni revolverin, ja niinkuin veljemme Bettles sanoi, Long Jeff meni Abrahamin helmaan ennen aikaansa. Nuhtelin tästä Passukia, mutta hänessä ei ollut katumuksen jälkeäkään, eikä hän näyttänyt lainkaan surulliselta. Ja sydämessäni minä tiesin, että hän oli oikeassa.

Sitka-Charley vaikeni ja rupesi heittämään jääpaloja pataan, joka seisoi uunilla. Miehet vaikenivat, ja heidän selkäänsä värisytti kylmä ulkona olevien koirien ulvoessa, jotka siten ilmaisivat omia kärsimyksiään.

— Päivän toisensa jälkeen me kuljimme, yösijalta toiselle, kuin kaksi haamua — Passuk ja minä — ja me tiesimme voivamme olla tyytyväisiä tähänkin, jos ei tulisi huonompaa, ennenkuin saapuisimme Suolaiselle Vedelle. Silloin kohtasimme me intiaanin, joka meni Pelly'n!