— Niin, madame, siellä on maja. Minä tutkin sitä, mutta en löytänyt sieltä ketään, mutta omistaja ei ole voinut mennä kauaksi, muuten ei hän olisi jättänyt koiria. Lyön vetoa, että hän palaa kohta.
— Auttakaa minua nousemaan, Pierre. Minä olen väsyksissä ja minun on vaikea nousta veneestä. Varovammin, olkaa hyvä.
Taljoista tehdyltä istuimeltaan nousi Karen Sayther ylös — solakkana ja kauniina. Mutta jos hän tekikin hennon liljan vaikutuksen tällä alkuaikaisella paikalla, niin notkeus, jolla hän nojasi Pierren käteen, puhui toista — pyöreiden, kiinteiden lihasten jäntevyys sekä täydellinen varmuus ja notkeus liikkeissä näyttivät, minkälainen voima kätkeytyi tuohon kauniiseen ruumiiseen.
Huolimatta rauhallisuudesta ja huolettomuudesta, jolla hän astui rannalle, hänen kasvonsa punastuivat ja sydän löi voimakkaammin. Hän lähestyi majaa jonkunlaisella kunnioittavalla uteliaisuudella ja hänen hehkuvat kasvonsa ilmaisivat voimakasta iloa.
— Katsokaa, katsokaa! — Pierre osoitti ympärille heiteltyihin lastuihin puupinon vieressä, — ne ovat aivan tuoreen näköisiä — kaksi- tai kolmepäiväisiä, ei enempää.
Mrs Sayther taivutti päätään hyväksymisen merkiksi. Hän koetteli heittää silmäyksen pienestä ikkunasta, mutta se oli tehty voidellusta pergamentista, joka kyllä päästi valoa, mutta sen läpi oli mahdotonta nähdä mitään. Tämän epäonnistumisen jälkeen hän meni majan ympäri ovelle, kohotti kömpelön säpin puoleksi, mutta muutti sitten aikomustaan, veti kätensä pois ja säppi putosi paikoilleen. Sitten hän yht'äkkiä laskeutui polvilleen ja suuteli karkeasti veistettyä kynnystä. Jos Pierre Fontaine olisi nähnytkin tämän, olisi hän koettanut salata ja unohtaa sen ainaiseksi. Heti sai yksi venemiehistä aiheen kummastella harvinaista ankaruutta päällikkönsä äänessä.
— Hei! Te! Le Goire! Tehkää pehmeämmäksi, mukavammaksi, — määräsi hän. Enemmän karhunnahkoja, enemmän peitteitä.
Veneen istuin olikin pian hajoitettu ja enin osa siitä heitetty rantaäyräälle, mihin mrs Sayther mukavasti sijoittautui ja alkoi odottaa.
Kallistuen kyljelleen hän katsoi edessään olevaa leveätä Yukonia. Toisella puolen olevien kaukaisten vuorten yllä oli taivas tumma näkymättömän metsäpalon savusta ja savupilvien läpi kuulsi heikosti iltapäivän aurinko heittäen maahan himmeän valon ja epäselvästi piirtyviä varjoja.
Mikään ei täällä todistanut ihmisen läsnäoloa, ainoakaan ääni ei rikkonut hiljaisuutta. Maa näytti vaipuneen entisaikojen tuntemattomuuteen, kietoutuneen selittämättömien salaisuuksien verhoon.