— Te tiedätte, David, minä lupasin usein saapua ja yritin, mutta… mutta…
— Mutta en kirjoittanut sanaakaan. — David Payne nauroi ja katsoi intiaanityttöön, joka meni majaan.
— Oi, minä ymmärrän, David, ja teidän sijassanne olisin tehnyt samoin.
— Menkäämme sitten majaan ja hankkikaamme jotain syötävää, — sanoi David Payne iloisesti, kiinnittämättä huomiota tahi huomaamatta kevyttä moitetta naisen äänessä. — Ja te olette tietysti hyvin väsynyt. Mitä tietä te tulitte? Ylhäältä? Siis te olitte talven Dawsonissa tahi saavuitte sinne viimeisellä rekikelillä. Onko tämä teidän leirinne? — Hän katseli venemiehiä, jotka olivat asettuneet taivasalle tulen ympärille, ja piti auki ovea pyytäen mrs Saytheriä astumaan sisään.
— Minä matkustin jäitse Circle Citystä viime talvena, — jatkoi hän — ja asetuin toistaiseksi tänne. Aion suorittaa etsiskelyjä Henderson Creekissä ja jos ei siellä onnista, aion tutkia Stuart-joen rantaa.
— Te ette ole paljoakaan muuttunut, — huomautti mrs Sayther, ei erikoisen asiaankuuluvasti, koettaen johtaa keskustelun henkilökohtaiselle pohjalle.
— Hiukan vähemmän lihaa, mahdollisesti, ja hiukan enemmän lihaksia.
Sitäkö tarkoititte?
Mrs Sayther kohautti olkapäitään ja alkoi heikossa valaistuksessa katsoa intiaanityttöön, joka oli virittänyt tulen ja paistoi suuria hirvenlihapaloja ohuiden silavaviipaleiden kanssa.
— Olitteko te kauan Dawsonissa? — David Payne näperteli puukolla lautaa ja teki kysymyksen päätään nostamatta.
— Muutamia päiviä, — vastasi mrs Sayther seuraten silmillään tyttöä ja tuskin kuullen. — Mitä te sanoitte? Dawsonissa? Kuukauden — ja olin hyvin iloinen päästessäni sieltä. Äärimäisen pohjolan miehet ovat suorasukaisia olentoja, niinkuin tiedätte, ja jonkunverran vapaita tunteissaan.