— Saitteko te minun kirjeeni?
— Viimeisen? Tuskinpa olen saanut. On hyvin luultavaa, että se kuljeksii jossakin ympäri Birch Creekiä tahi makaa jonkun Alajoella olevan kaupustelijan talvileirissä. Postin kuljetus näissä paikoin on kurjaa. Ei järjestystä, ei suunnitelmaa, ei…
— Älkää olko tuollainen, David! Auttakaa minua. — Hän sanoi tämän jyrkästi, käyttäen entisiin suhteisiin perustuvaa oikeutta.
— Miksi te ette kysy mitään minusta itsestäni? Siitä, jonka te tunsitte ennen aikaan? Tahi eikö teidän mieltänne kiinnitä enää mikään? Tiedättekö, että mieheni on kuollut?
— Minun on todellakin sääli. Kun…
— David! — hän oli valmis itkemään pettymyksestä ja loukkaantumisesta.
— Olettehan te saanut muutamia minun kirjeistäni? Joitakin niistä teidän on täytynyt saada, vaikka te ette koskaan vastannut.
— Todellakaan en ole saanut viimeistä kirjettänne, jossa nähtävästi kerrottiin miehenne kuolemasta, ja hyvin luultavasti on muitakin kirjeitä kadonnut, vaikka muutamia kyllä olen saanutkin. Minä luin niitä ääneen Winapie'lle saattaakseni hänet käsittämään valkeitten sisartensa turmeltuneisuuden. Ja luulenpa siitä olleen hänelle hyötyä. Mitä te ajattelette?
Mrs Sayther ei kiinnittänyt huomiota hänen äänensä ivallisuuteen, vaan jatkoi:
— Viimeisessä kirjeessä, jota te ette saanut, puhuin, kuten arvasitte, mieheni, eversti Saytherin kuolemasta. Se tapahtui vuosi sitten. Kirjoitin myöskin, että te ette matkustaisi luokseni, vaan että minä itse tulisin teidän luoksenne. Ja kun usein olin luvannut sen tehdä, niin matkustinkin.