— Minä en tiedä mistään lupauksista.
— Aikaisemmissa kirjeissä?
— Niin, te lupasitte, mutta minä en pyytänyt, enkä vastannut, joten asia jäi päättämättä. Mutta minä muistan toisen lupauksen, jonka tekin ehkä muistatte. Siitä on jo kauan.
Hän pani pitelemänsä puun lattialle ja kohotti päätään.
— Siitä on kauan — mutta minä muistan selvästi päivän, ajan ja jokaisen yksityisseikan. Me olimme kauniissa puistossa, te ja minä, — teidän äitinne ruusutarhassa. Kaikki heräsi, kukki, ja meissä oli kevät. Minä vedin teidät luokseni — se oli ensimmäinen kerta — ja suutelin teitä tulisesti huulille. Muistatteko?
— Älkää jatkako, David, älkää jatkako! Tiedän jokaisen piirron häpeällisestä menneisyydestä. Kuinka usein olenkaan itkenyt! Jospa tietäisitte, kuinka olen kärsinyt…
— Te lupauduitte silloin minulle, ja toistitte lupauksenne tuhansia kertoja sitä seuranneina ihanina päivinä. Jokainen silmistänne lähtevä katse, jokainen käsienne kosketus, jokainen huuliltanne tuleva ääni oli lupaus. Ja silloin — maksaako vaivaa puhua enää — ilmestyi mies. Hän oli vanha — te olisitte kelvannut hänelle tyttäreksi — ja jonkunverran kivuloinen, mutta yleisen mielipiteen mukaan erinomainen. Hän ei tehnyt erehdyksiä, seurasi lain kirjainta ja oli kunnioitettu. Lopetan kohta, — hän omisti parikymmentä huonoa huuhtomoa, sitäpaitsi oli hänellä muutamia maileja maata, hän oli useimpien yritysten johtaja ja omasi rahoja. Hän…
— Mutta silloin oli asia toinen, — keskeytti mrs Sayther. — Minä kerroin teille. Ahtaat olot — raha-asiat, — puute, — vanhempani, — huolet. Te käsitätte, että tämä kaikki muodosti raskaan tilanteen. En voinut sitä auttaa. Minut uhrattiin, tahi minä uhrasin itseni, niinkuin haluatte… Mutta, Jumalani! David, minä jätin teidät. Te ette ole koskaan ollut minulle oikeudenmukainen. Ajatelkaa, mitä kärsin!
— Eikö se riippunut teidän tahdostanne? Ahtaat olosuhteet? Taivaankannen alla ei saattanut olla mitään, joka olisi teidät pakottanut yhtymään tuohon mieheen.
— Ajattelin teitä koko ajan, — puolustautui nainen.