— Minä olin tottumaton teidän tavoillenne arvostella rakkautta. Ja tähän päivään saakka en ole tottunut. En ymmärrä…
— Mutta nyt! Nyt!
— Me puhuimme miehestä, jolle te katsoitte sopivaksi mennä vaimoksi. Mikä oli tämä mies? Millä hän vangitsi sydämenne? Millä vastustamattomilla ominaisuuksilla hän oli varustettu? Totta, että hänellä oli kullan voima — kaikkivaltias kullan voima. Hän ymmärsi punnita mahdollisuudet puoleen ja toiseen sekä saada sata sadasta. Hänellä oli rajoitettu käsitys kaikesta muusta, paitsi tavasta vetää rahat lähimäisensä taskusta omaansa. Laki suojeli häntä. Siitä ei syytetä, meidän kristilliset tapamme kehoittavat siihen. Yleisen mielipiteen mukaan hän ei ollut huono mies. Mutta teidän mielestänne, Karen, minun, meidän ruusutarhamme mielestä, mikä hän oli?
— Muistakaa, hän on kuollut.
— Eihän se muuta asiaa. Kuka hän oli? Suuri, paksu olento, puhtaasti arkipäiväisine aherteluineen, kuuro laululle, sokea kauneudelle, kuollut sielunelämälle. Hän oli rasvainen mies, riippuvine, ryppysine poskineen ja pyöreine vatsoineen, joka todisti hänen mässäyksestään.
— Mutta hän kuoli. Me elämme. Te ette kuule? Niinkuin sanotte, minä olin häilyväinen. Minä tein syntiä. Hyvä! Mutta eikö teidänkin täydy huudahtaa: minä olen rikkonut? Jos minä rikoin lupaukseni, niin tekin teitte samoin. Teidän rakkautenne — ruusutarhan rakkaus — oliko se ikuinen? Missä se on nyt?
— Se on täällä nytkin! — huudahti David intohimoisesti ja löi rintaansa nyrkillään. — Ja on aina ollut.
— Teidän rakkautenne oli suuri, mikään ei voinut olla korkeampaa, — jatkoi nainen.. — Eikö teillä ole tarpeeksi jaloutta antaaksenne minulle, joka itken teidän jalkojenne juuressa, anteeksi?
Mies epäröi. Sanat kuolivat hänen huulilleen. Nainen saattoi hänet paljastamaan sydämensä ja sanomaan totuuden, jonka hän oli salannut itseltäänkin. Mrs Sayther katsoi intohimoa säteillen, varmana, palauttaen muistiin vanhoja muistoja ja molemminpuolisen tunteen. Mies käänsi kasvonsa, jotta toinen ei saattaisi niitä nähdä, mutta tämä kiersi hänet ja asettui hänen eteensä.
— Katsokaa minuun, David! Katsokaa minuun! Minä olen kaikesta huolimatta sama. Ja te myöskin, jos vain haluatte nähdä. Me emme ole muuttuneet.