"Herra", uskalsi eräs heistä sanoa, "suuri tuuli tulee, kova hyvin paljon."
Sheldon nyökäytti päätään, mutta ei edes katsahtanut ylös. Hän oli ollut hartaasti kiintynyt Hughie Drummondiin, ja tämän kuolema sekä siitä johtuvat hautajaiset tekivät kuorman, jonka alle hän jo oli ollut sortumaisillaan, niin raskaaksi, että hänestä tuntui mahdottomalta sitä kantaa. Hänestä tuntui siltä — ei, hän tiesi sen varmasti — että hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin sulkea silmänsä ja antaa kaiken mennä menojaan, ja että hän kuolisi, vaipuisi rajattomaan rauhaan. Hän tiesi sen, se oli hyvin yksinkertaista. Hänen piti vain sulkea silmänsä ja hellittää otteensa elämästä; hän oli näet nyt ehtinyt sille asteelle, että vain tahdonvoima piti häntä hengissä. Lähestyvän hajoamisen tuskat raatelivat hänen väsynyttä ruumiistaan. Olihan mieletöntä yhä pitää kiinni elämästä! Hän oli jo kuollut kymmeniä kertoja, mitä hyödyttivät häntä nuo kymmenien ja taas kymmenien kuolinhetkien tuskat ennen oikean kuoleman tuloa. Hän ei pelännyt kuolemaa, hän päinvastoin kaipasi sitä. Hänen väsynyt ruumiinsa ja sielunsa kaipasivat sitä, miksi ei siis hänen elämänsä liekki saisi kokonaan sammua?
Mutta hänen sisimmässään, missä tahdon oli ratkaistava kysymys elääkö vai kuolla, elämä sykähteli edelleen. Hän näki valaanpyyntiveneitten tulevan rantaan ja voihkivia ja valittavia sairaita säälittävänä kulkueena kannettavan ohitseen paareilla tai toverien selässä. Hän näki myrskyn nousevan pilvien peittämältä taivaanrannalta ja muisti sairaalassa olevat potilaat. Siellä häntä odotti tehtävä, jota ei saanut laiminlyödä, ja hänen luonteensa mukaista ei ollut laskeutua nukkumaan ja kuolemaan ja jättää velvollisuutensa täyttämättä.
Hän kutsui päällysmiehet paikalle ja määräsi, että sairaala molempine lisärakennuksineen oli varustettava tukiköysillä. Hän muisti ylimääräisen ankkuriketjun, joka uudenuutukaisena ja mustaksi maalattuna riippui lattiapalkeista rakennuksen alla, ja käski käyttää sitä samaan tarkoitukseen. Muutamat toiset palvelijat toivat pakkalaatikoista kyhätyn karkeatekoisen ruumisarkun ja panivat hänen neuvostaan Hughie Drummondin ruumiin siihen. Kuusi neekeriä kantoi arkun alas rantaan, ja Sheldon itse ratsasti sinne mustan ihmisratsun selässä käsivarret tämän kaulan ympäri kiedottuina ja rukouskirja toisessa kädessä.
Hänen lukiessaan hautauslukuja neekerit pahaa aavistaen tuijottivat taivaanrantaan ilmaantuneeseen tummaan juovaan, jonka yläpuolella vinhaa vauhtia kiitävät pilvet vyöryivät ja myllersivät. Ensimmäinen heikko ja silkinhieno tuulenhenkäys hiveli virkistäen hänen helteen paahtamaa ruumistaan juuri hänen lopettaessaan lukemisensa. Sitten tuli toinen henkäys, kiivas tuulenpuuska, ja miehet alkoivat kiireesti käytellä lapioitaan saadakseen haudan hiekalla täytetyksi. Tuulenpuuska oli niin voimakas, että Sheldon, joka vielä seisoi maassa, tarttui ihmisratsuunsa pysyäkseen pystyssä. "Jessie" oli jo kadonnut näkyvistä, ja kuului pahaenteistä kohinaa lukemattomien pienten vaahtopäitten lyödessä rantaan. Vesi kiehui ja kuohui kuin suunnattoman suuressa kattilassa. Joka taholta kuului raskaita mäiskähdyksiä kookospähkinöitten putoillessa maahan. Korkeat, ohutrunkoiset puut vääntelehtivät ja läiskivät kuin ruoskansiimat. Ilma näytti olevan täynnä niiden lenteleviä lehtiä, joista jokainen ruodillaan olisi voinut surmata miehen. Sitten tuli sade, oikea vedenpaisumus, joka painolakia uhmaten valtavan virran tavoin kulki vaakasuoraan yli meren ja maan. Neekeri, joka kantoi Sheldonia selässään, syöksyi päistikkaa pahimpaan sateeseen syvään eteenpäin kumartuneena pystyssä pysyäkseen.
"Hän lepää rauhassa tänä yönä", tuumi Sheldon ajatellen kuollutta ystäväänsä, joka makasi rannan hiekkaan kaivetussa haudassaan sateen huuhteleman kummun alla.
He ponnistelivat eteenpäin rantatörmää ylös. Muut mustat tarttuivat Sheldonin ratsuun ja työnsivät ja kiskoivat häntä eteenpäin. Heidän joukossaan oli sellaisia, joiden hartain halu olisi ollut raastaa ratsastaja hiekkaan ja survoa hänet kappaleiksi. Mutta hänen vyöhönsä pistetty automaattinen pistooli, jonka räiskivät kuulat silmänräpäyksessä veivät uhriltaan hengen, ja itse miehen automaattisesti kuolemaa uhmaava henki saivat heidät pysymään alallaan ja päinvastoin ponnistelemaan saadakseen hänet rajuilmalta suojaan.
Sheldon oli läpimärkä ja lopen uuvuksissa päästessään katon alle, mutta huomasi kuitenkin ihmeekseen, että vaatteitten vaihtaminen kävi jotakuinkin helposti. Vaikka hän olikin äärettömän heikko, niin hän kuitenkin tunsi voivansa paremmin. Tauti oli sivuuttanut huippukohtansa, hän oli paranemaan päin.
"Kunpa nyt vain en saisi kuumetta", sanoi hän ääneen ja päätti samassa silmänräpäyksessä ottaa kiniiniä heti tultuaan kyllin voimakkaaksi uskaltaakseen tehdä sen.
Hän astui horjuvin askelin verannalle. Sade oli tauonnut, mutta myrskyksi yltynyt tuuli kiihtyi kiihtymistään. Kävi kova aallokko, ja mailin mittaiset hyökyaallot, jotka kohottelivat harjojaan kahdensadan yardin päässä rannasta, pirstoutuivat roiskahtaen sitä vasten. "Jessie" hyppelehti hurjasti kahden ankkurinsa varassa, ja joka toinen tai kolmas aalto huuhtoi sen kantta. Kaksi lippua liehui sen nostoköysissä niin kankeasti kuin ne olisivat olleet taipuisaa rautalevyä. Toinen niistä oli sininen, toinen punainen. Hän tiesi mitä ne merkitsivät Beranden yksityisessä merkkikielessä: "Mitä ohjeita annatte? Onko koetettava saada vene maihin?" Seinällä merkkilippukaapin ja biljardisääntöjen välissä oli luettelo kaikkien merkkien tulkinnasta, ja Sheldon katsahti siihen todetakseen olevansa oikeassa, ennenkuin vastasi. Sitten palvelija nosti lipputangon kahveliin valkoisen ja punaisen lipun päällekkäin — tämä merkitsi: "Lähtekää Neal-saarelle suojaa etsimään."