Oli ilmeistä, että kapteeni Olesen oli odottanut tätä vastausta. Sen huomasi selvästi siitä, kuinka nopeasti ankkuriketjut irroitettiin. "Jessie" jätti ankkurit poijutettuina jälkeensä nostettaviksi merestä suotuisammalla säällä. Se lähti liikkeelle täysin haruspurjein, ja pian levitettiin etupurjekin kahdesti reivattuna. Laiva kiiti kuin rotuhevonen sivuuttaen Balesunan matalikon puolen kaapelinmitan etäisyydellä. Vähää ennen kuin se kääntyi niemen taa, se katosi hirvittävän sadekuuron peittoon, joka oli edellistä vielä paljon raivokkaampi.
Koko yön, lukemattomien sadekuurojen piestessä Berandea, kiskoessa puita juurineen maasta, kaataessa kumoon kopra-vajoja ja huojuttaessa korkeitten paalujensa varassa seisovaa rakennusta Sheldon nukkui syvässä unessa. Hän ei tiennyt myrskystä mitään. Hän ei kertaakaan herännyt, ei myöskään muuttanut asentoa eikä nähnyt unta. Aamulla herätessään hän oli kuin uusi ihminen. Hänen oli nälkä. Oli enemmän kuin viikko siitä, kun hän viimeksi oli vienyt ruokaa huulilleen. Hän joi lasillisen tiivistettyä kermaa vedellä sekoitettuna, ja kello kymmeneltä hän uskalsi juoda kupillisen lihalientä. Sairaalassakin oli kaikki lohdullisella kannalla. Myrskystä huolimatta oli sattunut vain yksi kuolemantapaus, ja vain yksi uusi potilas oli sairastunut, jotavastoin kuusi miestä oli toipunut niin, että ha jaksoivat kömpiä sairaalasta asuntoihinsa. Sheldon mietti mielessään, olikohan tuuli puhaltanut taudin tiehensä ja puhdistanut saastutetun maan.
Kello yhdentoista tienoissa saapui Sili'n lähettämä sanantuoja Balesunan kylästä. "Jessie" oli ajautumia rantaan kylän ja Neal-saaren keskivälillä. Vasta hämärässä tuli kaksi laivamiestä kertoen kapteeni Olesenin ja kolmannen laivamiehen hukkuneen. Mitä laivaan tuli, ei Sheldon heidän puheistaan voinut päättää muuta kuin että siitä oli vain hylky jäljellä. Päällepäätteeksi hän vielä sai vilutaudinpuuskan ja makasi puolen tunnin kuluttua ankarassa kuumeessa. Ja hän tiesi, ettei hän ennen huomispäivää uskaltaisi ottaa pienintäkään annosta kiniiniä. Hän ryömi valtavan peitekasan alle ja huomasi hetkistä myöhemmin nauravansa ääneen. Nyt hänen vastoinkäymistensä mitta varmaan oli täysi. Lukuunottamatta maanjäristystä ja vedenpaisumusta kaikki pahimmat onnettomuudet olivat kohdanneet häntä. "Flibberty-Gibbet" oli varmasti turvassa Mboli Passissa. Kun kerran ei voinut tapahtua mitään pahempaa, niin pitihän asioitten pakostakin kääntyä parempaan päin. Ja siksi hän kylmästä väristen nauroi peitteittensä alla, kunnes palvelijat päät yhdessä tulivat ihmettelemään, mikä paholainen nyt oli saanut heidän herransa valtoihinsa.
IV.
Joan Lackland.
Luoteismyrskyn toista päivää raivotessa Sheldon oli menehtymäisillään kuumeeseensa. Tauti oli ovelasti käyttänyt hyväkseen hänen heikkouttaan, ja vaikka se oli vain tavallista malariakuumetta, niin se oli neljässäkymmenessäkahdeksassa tunnissa tehnyt hänet yhtä heikoksi kuin kymmenen kuumepäivää, jos hän olisi ollut voimissaan. Mutta punatauti oli Berandelta kuin poispuhallettu. Parikymmentä toipilasta oli vielä jäljellä sairaalassa, mutta heidänkin paranemisensa edistyi tunti tunnilta. Vain yksi ainoa mies oli kuollut myrsky-yön jälkeen — sama, jonka veli oli itkenyt hänen kurjaa tilaansa, sen sijaan että olisi karkoittanut kärpäsiä hänen luotaan.
Neljännen kuumepäivän aamuna Sheldon makasi verannalla katsoen raukein silmin myrskyiselle merelle. Tuuli oli tyyntymässä, mutta mahtavat hyrskyt löivät vielä Beranden rantaan ja kuohuvaa vaahtoa roiskui aina lipputankojen multatöyräille asti tarttuen veräjäpaaluihin. Hän oli ottanut kolmekymmentä graania kiniiniä, ja tämä lääke surisi nyt hänen korvissaan kuin mehiläispesä, sai hänen kätensä ja polvensa vapisemaan ja koko ruumiin kiusallisesti vavahtelemaan. Kerran avatessaan silmänsä hän näki jotakin, mitä hän ensiksi luuli näköhäiriöksi. Kappaleen matkan päässä, lähellä "Jessien" ankkuripaikkaa kohosi veneen keula vaahtopäisen aallon harjalla pilviä kohti ja katosi, niinkuin luonnollista oli, aivan kuin todellinen vene olisi kadonnut, aallon pohjaan. Hän tiesi, ettei yksikään hänen omista veneistään ollut vesillä, ja oli varma siitä, ettei ainoakaan Salomonin-saarten asukkaista olisi ollut kyllin hurjapäinen lähteäkseen liikkeelle tällaisen myrskyn raivotessa.
Mutta näköhäiriö ei kadonnut. Hetken kuluttua taas sattumalta avatessaan silmänsä hän näki selvästi koko veneen, jonka aalto juuri lennätti korkealle. Hän näki kuusi soutajaa täydessä työssä ja veneen perässä kookkaan miehen, joka selvästi erottautuen valkoista vaahtotaustaa vasten seisoi peräsimen ääressä nojaten siihen koko painollaan. Näiden lisäksi hän vielä näki kahdeksannen miehen, joka istui kokoonkyyristyneenä veneessä ja katsoi maalle päin. Mutta vielä enemmän Sheldon hämmästyi nähdessään naisen istuvan veneen perätuhdolla viimeisen soutajan ja peränpitäjän välillä. Se oli nainen, sillä hänen palmikkonsa oli päässyt irti ja hän kokosi paraikaa liehuvia suortuviaan hatun alle, joka hyvin paljon muistutti hänen omaa "Baden-Powelliansa."
Vene katosi näkyvistä aallon taakse ja ilmestyi jälleen seuraavan harjalle. Sheldon katsoi taas sinnepäin. Miehet olivat tummaihoisia ja kookkaampia kuin Salomonin-saarten asukkaat, mutta nainen — hän näki sen aivan selvästi — oli valkoihoinen. Kuka hän oli? Mitä hänellä oli täällä tekemistä? Nuo ajatukset kulkivat ristiin rastiin hänen aivojensa läpi. Hän oli liian sairas tunteakseen elävää harrastusta mihinkään, ja hänellä oli epämääräinen tunne, että kaikki oli vain unta, mutta hän huomasi, että soutajat lepuuttivat airojaan, sillä välin kuin nainen ja perämies tarkkaavaisesti katselivat takanaan vyöryviä aaltoja.
"Hyviä merimiehiä", arvosteli Sheldon nähdessään veneen hypähtäen kohoavan mahtavan hyökyaallon harjalle ja soutajien samassa silmänräpäyksessä painavan sukeltavan aironsa veteen pysyttääkseen veneen vyöryvän vesivuoren edellä, joka hurjaa vauhtia lähestyi rantaa. Se oli hyvin tehty. Vettä puolillaan vene lensi aallon heittämänä rannalle, miehet hyppäsivät maihin ja vetivät sen keula edellä veräjäpaaluihin päin. Sheldon kutsui turhaan palvelijoitaan, jotka sillä hetkellä sattuivat olemaan sairaalassa antamassa lääkettä jäljelläoleville potilaille. Hän tiesi, ettei kyennyt nousemaan paikaltaan ja kulkemaan polkua alas tulijoita vastaanottamaan; siksi hän vain nojautui taaksepäin lepotuolissaan ja odotti odottamistaan heidän huolehtiessaan veneestään. Nainen seisoi aitauksen luona nojaten siihen. Tuon tuostakin roiskui vettä hänen kumisaappaiden verhoamille jaloilleen. Hän tutki taloa tarkasti ja suuntasi hetkiseksi Sheldoniin itseensä järkähtämättömän katseen. Vihdoin viimein hän sanoi jotakin kahdelle miehistä, jotka kääntyivät seuraamaan häntä, ja lähti kulkemaan polkua ylös.