"Aivan niin", jatkoi tyttö — "sairaan miehen, yksin kahdensadan työntekijän kanssa ihmissyöjäsaarella — nehän ovat ihmissyöjiä, eivätkö ole? Vai onko se vain turhaa puhetta?"
"Turhaa puhettako?" sanoi Sheldon hymyillen. "Kyllä se on hiukan enemmän kuin turhaa puhetta. Useimmat työmiehistäni ovat viidakkolaisia, ja ne ovat järjestään kaikki ihmissyöjiä."
"Mutta eivät kai enää sitten kun ovat tulleet ihmisten ilmoille työntekijöinä. Eivät kai nämä teidän työmiehenne voisi niin menetellä."
"Kyllä he söisivät teidät heti paikalla, jos saisivat tilaisuuden."
"Sanotteko tuon vain noin ylimalkaan, vai tiedättekö todella, että niin on laita?" kysyi tyttö.
"Tiedän varmasti."
"Kuinka te sen tiedätte? Kuka on antanut teille aiheen ajatella niin?
Omat miehennekö?"
"Niin juuri, omat mieheni, jopa palvelijat, jotka liikkuvat talossani, itse kokkikin, joka paraikaa teidän opastamananne paistaa niin herkullisia leipiä. Vasta kolme kuukautta takaperin yksitoista heistä varasti valaanpyyntiveneen ja karkasi Malaitalle. Yhdeksän heistä oli sikäläisiä ja kaksi oli San Christobalin bushmanneja. He olivat typeriä — nuo kaksi san-christobalilaista tarkoitan, jotka astuivat samaan veneeseen yhdeksän malaitalaisen kanssa — yhtä typeriä kuin malaitalaiset olisivat olleet, jos heitä olisi ollut kaksi ja san-christobalilaisia yhdeksän."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi tyttö jännittyneenä "Kuinka sitten kävi?"
"Nuo yhdeksän malaitalaista söivät nuo molemmat San Christobalin miehet suuhunsa, jättivät vain päät, joita pidetään liian arvokkaina syötäviksi. Ne he ahtoivat perätuhdon alle ja antoivat niiden olla siellä kunnes matka oli lopussa. Ja nyt nuo kaksi päätä ovat jonkun bushmannikylän ylpeytenä ja aarteena Langa-Langan tuolla puolen."