Tyttö löi kätensä yhteen, ja hänen silmänsä säkenöivät.
"He ovat siis oikeita, todellisia ihmissyöjiä! Ajatelkaahan, kahdennellakymmenennellä vuosisadalla! Ja minä kun olin luullut, että seikkailut ja romantiikka kuuluvat kokonaan menneisyyteen."
Sheldon katsahti häneen ja hymähti.
"Mitä nyt?" kysyi tyttö.
"Ei mitään erikoista. Minä vain en voi kuvitella! että olisi hituistakaan romanttista joutua likaisen neekerijoukon syötäväksi."
"Ei, ei tietystikään", myönsi tyttö. "Mutta elää heidän keskuudessaan, johtaa ja hallita heitä — kahtasataa — ellei se ole romanttista, niin se ainakin on jännittävintä, mitä voi kuvitella. Ja romanttinen on läheistä sukua jännittävälle, kuten tiedätte."
"Neekerivatsaan joutuminen olisi siis jännittävintä, mitä voitte kuvitella. Joka oli todistettava", väitti Sheldon itsepäisesti.
"Teissä ei totta totisesti näytä olevan tippaakaan romantiikkaa!" huudahti tyttö. "Te olette aivan yhtä ikävä ja järkevä ja kuiva kuin kaikki englantilaiset liikemiehet. Minä en käsitä, miksi te olette täällä. Teidän olisi pitänyt pysyä kiltisti kotona pankkivirkamiehenä tai — tai —"
"Kauppa-apulaisena. Kiitän nöyrimmästi."
"Vaikkapa niinkin — minä tahansa. Mitä ihmettä te teette täällä maailman äärissä?"