"Tuo on aivan totta, valitettavasti, sillä juuri sen takia minä olen täällä."
"Niin minäkin", virkkoi tyttö. "Isä kuuli hänestä puhuttavan Marquesas-saarilla, ja niin me lähdimme matkaan. Mutta isä-raukka ei koskaan päässyt tänne asti."
"Hän — isänne — siis kuoli?" kysyi Sheldon hiljaa.
Joan nyökäytti päätään; hänen silmänsä kostuivat ja saivat lempeän ilmeen.
"Voinhan oikeastaan aloittaa alusta." Hän kohotti ylpeästi päätään, ikäänkuin olisi tällä liikkeellä karkoittanut surumielisyytensä, — aivan niinkuin sopi odottaakin naiselta, jolla oli Baden-Powell-hattu ja pitkäpiippuinen revolveri. "Olen syntynyt Hilossa Hawaii-saarella, joka on suurin ja paras koko ryhmästä. Sain saman kasvatuksen kuin useimmat muut Hawaiin tytöt. He viettävät ulkoilmaelämää ja osaavat ratsastaa ja uida, ennenkuin tietävät, mitä kuusi kertaa kuusi on. Mitä minuun itseeni tulee, en voi muistaa, milloin ensi kerran nousin hevosen selkään tai milloin opin uimaan. Ainakaan en silloin vielä osannut aakkosia. Isä omisti karjatiloja Hawaiilla ja Mauilla — aika suuria saarien oloihin nähden. Hokuna yksin käsitti kaksisataatuhatta acrea. Se sijaitsi Mauna Kean ja Mauna Loan välillä, ja siellä minä opin ampumaan kauriita ja metsän eläimiä. Molokailla on isoja, täplikkäitä hirviä. Von oli Hokunan tilanhoitaja. Hänellä oli kaksi tytärtä, jotka olivat jotakuinkin minun ikäisiäni. Ja minä vietin aina kuuman vuodenajan siellä — kerran olin siellä koko vuoden. Me kolme tyttöä elimme kuin intiaanit. Emmehän me tosin saaneet metsistyä aivan kokonaan, mutta kyllä me panimme parastamme metsistyäksemme niin paljon kuin mahdollista. Ainahan meillä oli siellä kotiopettajattaria ja läksyjä ja ompelemista ja taloustehtäviä ja kaikkea muuta sellaista, mutta pelkäänpä, että meitä useimmiten täytyi houkutella työhön lupaamalla meille hevosia ja ajeluretkiä.
"Von oli ollut sotaväessä, ja isä oli vanha merikarhu, ja molemmat vaativat ankaraa kuria. Mutta Vonin tytöillä ei ollut äitiä eikä minulla myöskään — ja ukothan olivat miehiä. He hemmoittelivat meitä aivan kauheasti. Näettekö, heillä ei ollut vaimoja, ja siksi he aina seurustelivat meidän kanssamme, kun olimme lopettaneet työmme. Meidän piti oppia kaikki, mikä koski talon hoitoa, kahta vertaa paremmin kuin palvelijoitten — he olivat alkuasukkaita — jotta kerran kykenisimme ottamaan ohjakset käsiimme. Ja meidän piti aina sekoittaa heidän cocktailinsa, se toimitus oli liian pyhä, jotta sitä olisi voinut uskoa palvelijalle. Me emme koskaan saaneet tehdä mitään, mistä emme olisi suoriutuneet omin neuvoin. Tietysti cowboyt aina ottivat kiinni ja satuloivat meidän hevosemme, mutta meidän täytyi itse osata mennä hevoshakaan ja ottaa hevoset…"
"Kuinka se tapahtui?" kysyi Sheldon.
"Me otimme ne kiinni lassolla. Ja isä ja Von opettivat meitä satuloimaan ja olivat hyvin ankaria arvosteluissaan. Samoin oli revolveriemme ja pyssyjemme laita. Palvelijat puhdistivat ja voitelivat ne aina, mutta meidän täytyi oppia, miten se oli tehtävä, voidaksemme valvoa, että he tekivät sen huolellisesti. Alussa sattui usein, että joltakulta meistä otettiin pyssy viikoksi pois; vain pienen ruostetahran takia. Meidän piti oppia sytyttämään valkea rankkasateessa, vieläpä märistä puista, kun retkillämme pystytimme teltan yöksi, jaa se oli vaikeinta kaikesta — lukuunottamatta kielioppia luullakseni. Kyllä me opimme enemmän isältä ja Vonilta kuin opettajattariltamme. Isä opetti meille ranskaa ja Von saksaa. Me opimme molemmat kielet jotakuinkin hyvin ja yksinomaan hevosen selässä tai asustaessamme teltassamme.
"Kylmänä vuodenaikana tytöillä oli tapana tulla Hiloon minua tervehtimään. Siellä isällä oli kaksi taloa, toinen niistä meren rannalla. Tai sitten me kaikki kolme matkustimme maatilallemme Punaan, ja siellä oli kanootteja ja veneitä ja siellä kalastettiin ja uitiin. Isä oli myöskin Hawaiin kuninkaallisen purjehdusseuran jäsen, ja hän otti meidät mukaan kilpapurjehduksille ja pitkille retkille. Katsokaas, isä ei koskaan lakannut rakastamasta merta. Ollessani neljätoista vuotta vanha minä hoidin isäni taloutta, ja palvelijat olivat kokonaan minun käskettävinäni. Olen hyvin ylpeä tuosta ajasta. Ja kun olin täyttänyt kuusitoista, lähetettiin meidät kaikki kolme tyttöä Kaliforniaan, Millin naisopistoon, jossa kaikki oli hyvin hienoa ja tukehduttavaa. Kuinka me ikävöimmekään kotiin! Emme tulleet ensinkään hyviksi ystäviksi muiden tyttöjen kanssa, jotka nimittivät meitä ihmissyöjänaluiksi sen vuoksi, että olimme kotoisin Sandwich-saarilta, ja tekivät vastenmielisiä viittauksia sinnepäin, että meidän esi-isämme muka olivat herkutelleet kapteeni Cookin ruumiilla. Koko juttuhan on epähistoriallinen, ja sitäpaitsihan meidän esi-isämme eivät edes eläneet Hawaiilla.
"Kolme vuotta olin Millin opistossa — silloin tällöin kävin tietysti kotona — ja kaksi vuotta New Yorkissa. Sitten isä menetti omaisuutensa, muuan sokeriviljelys Maui'lla vei hänet vararikkoon. Insinöörien tiedonannot eivät olleet pitäneet paikkaansa. Sitäpaitsi isä oli rakentanut rautatien, jota sanottiin 'Lacklandin hullutukseksi' — mutta uskokaa pois, kyllä se lopulta tulee kannattavaksi. Mutta nyt sekin osaltaan vaikutti romahdukseen, Pelaulau Ditch antoi lopullisen sysäyksen. Mutta sittenkään ei olisi tapahtunut mitään, ellei olisi tullut tuota suurta paniikkia Wall Streetillä. Minun rakas, hyvä isäukkoni! Hän ei hiiskunut minulle sanaakaan. Mutta minä luin sanomalehdestä vararikosta ja lähdin heti kotiin. Siihen asti ihmiset olivat minulle toitotelleet, että avioliitto oli ainoa onni, jonka nainen voi saavuttaa tässä elämässä. Romantiikalle siinä siis ei ollut sijaa. Mutta isän vararikko vei minut suoraa tietä romantiikan maailmaan."