"Te tahto tapella?" sanoi hän nyrkit ojennettuina aito queenslandilaiseen tapaan.
Salomonin-saarilla, missä valkoihoisia on vain muutamia ja mustia paljon, mutta missä valkoihoiset ovat hallitsevina, tällainen taisteluvaatimus on mitä verisin loukkaus. Mustan ei edellytetä rohkenevan haastaa valkoista miestä taisteluun. Hän ei voi muuta kuin ottaa valkoiselta mieheltä selkäsaunan.
Bellin-Jaman rohkeus synnytti kuuntelevassa joukossa ihastuksen sorinan. Mutta Bellin-Jaman ääni kaikui vielä ilmassa ja sorina oli tuskin ehtinyt alkaa, kun Sheldon äkkiä hypähti kaidepuun yli pihamaalle. Kaidepuun yläreunasta oli maahan viisitoista jalkaa, ja Bellin-Jama seisoi juuri sen alapuolella. Sheldonin ruumiinpaino kaatoi hänet maahan. Muuta ei tarvittu, Bellin-Jama oli voitettu. Joan, joka oli säpsähtänyt nähdessään Sheldonin odottamattoman hyppäyksen, näki Karin-Jaman ojentavan kätensä ja tarttuvan Sheldonia kurkkuun, kun tämä vielä oli puoleksi polvillaan, sillä välin kuin satakunta mustaihoista ryntäsi eteenpäin saadakseen ottaa osaa hänen surmaamiseensa. Joan ojensi revolverinsa — ja Karin-Jama hellitti otteensa ja horjahti taaksepäin luoti olkapäässään. Ensi hetkessä Joan oli aikonut ampua häntä käsivarteen, ja se olisi näin läheltä hyvinkin voinut onnistua. Mutta muiden rynnistäessä eteenpäin hän oli muuttanut suuntaa ja ampunutkin olkaan. Hetki oli niin vakava, ettei mitään voinut jättää mahdollisuuden varaan.
Samassa silmänräpäyksessä kuin Sheldon tunsi kurkkunsa vapautuneen, hän iski nyrkillään, ja Karin-Jama kaatui veljensä viereen maahan. Kapina oli tukahdutettu, ja viiden minuutin kuluttua veljekset kannettiin sairaalaan, ja muut kapinoitsijat olivat päällysmiestensä johtamina matkalla työmailleen.
Sheldonin astuessa verannalle Joan istui vaipuneena lepotuoliin ja itki. Näky hermostutti häntä enemmän kuin äskeinen näytelmä. Itkevä nainen olisi missä oloissa tahansa saanut hänet neuvottomaksi, ja kun tämä lisäksi oli Joan Lackland, jolta hän oli oppinut odottamaan mitä tahansa odottamatonta, niin hän oli suorastaan peloissaan. Hän katsahti avuttomana tyttöön ja kostutteli huuliaan.
"Tahtoisin kiittää teitä", aloitti hän. "Ei kannata epäilläkään, että te pelastitte henkeni, ja minun täytyy sanoa…"
Joan veti kiivaasti kädet kasvoiltaan; ne olivat vihasta punaiset ja itkettyneet.
"Te kurja olento! Viheliäinen raukka!" huusi hän. "On teidän syynne, että minä ammuin ihmisen. Sitä en ole koskaan ennen tehnyt."
"Haava ei ole vaarallinen, mies jää kyllä henkiin", onnistui Sheldonin saada sanotuksi.
"Mitä siitä? Minä ammuin häntä joka tapauksessa. Kuka käski teitä hyppäämään maahan sillä tavoin. Se oli raakaa ja pelkurimaista."