"Tiedättekö, minun täytyy sanoa…", koetti Sheldon rauhoittaa häntä.
"Menkää tiehenne! Ettekö näe, että minä vihaan teitä, vihaan teitä.
Voi, ettekö nyt voi mennä!"
Sheldon kalpeni suuttumuksesta.
"Miksi kaiken järjen nimessä te sitten ammuitte?" kysyi hän.
"Si-si-siksi, että te olette valkoihoinen", nyyhkytti Joan. "Isä ei koskaan olisi jättänyt valkoista miestä pulaan auttamatta häntä. Mutta kaikki oli teidän oma syynne. Teillä ei ollut oikeutta antautua vaaraan. Sitäpaitsi se oli tarpeetonta."
"Pelkään, etten oikein ymmärrä teitä", sanoi Sheldon lyhyesti ja kääntyi toisaalle. "Keskustelkaamme tästä joskus myöhemmin."
"Pankaahan vain merkille, kuinka hyvin minä tulen toimeen teidän työmiestenne kanssa", sanoi Joan ja Sheldon pysähtyi jäykän kohteliaasti ovelle kuuntelemaan. "Ajatelkaamme noita kahta sairasta nuorukaista, joita olen hoitanut. Terveiksi tultuaan he tekevät mitä tahansa minun puolestani, eikä minun tarvitse alituisesti pitää heitä kuolemanpelossa. Sanon teille, että tämä kovuus ja julmuus on vältettävissä. Mitä siitä, että he ovat ihmissyöjiä! He ovat siitä huolimatta kaikissa tapauksissa ihmisiä aivan niinkuin te ja minä, ja heilläkin on järki. Sehän juuri erottaa meidät kaikki alemmista eläimistä."
Sheldon kumarsi ja lähti ulos.
"Luullakseni olen käyttäytynyt anteeksiantamattoman typerästi", virkkoi Joan tervehdykseksi Sheldonin palatessa tuntikausia myöhemmin viljelysmailta, joita hän oli käynyt katsomassa. "Olen käynyt sairaalassa, eikä miehellä näytä olevan hätää. Haava ei ole vaarallinen."
Sheldon oli selittämättömän iloinen ja tyytyväinen huomatessaan tytön mielen muuttuneen.