Keskustelu kääntyi nyt yleisempiin asioihin, ja vähää ennen kuin Young sanoi hyvästit lähteäkseen laivalleen, kysyi Joan:
"Kuinka te voitte suoriutua kaikesta aivan omin voimin, mr Young?"
Youngin suurten, miltei tyttömäisten silmien katse suuntautui hetkiseksi Joaniin, ennenkuin hän pehmeimmällä ja lempeimmällä äänellä, minkä ajatella saattaa, vastasi:
"Voi, minä tulen aika hyvin toimeen mustaihoisten kanssa. Tietenkin heistä on silloin tällöin hiukan harmia, mutta sehän on odotettavissa. Heille ei saa koskaan näyttää olevansa peloissaan. Minä olen pelännyt monta monituista kertaa, mutta he eivät ole koskaan sitä aavistaneetkaan."
"Hän näyttää siltä, kuin ei voisi tappaa hyttystäkään, joka on häntä purrut", sanoi Sheldon Youngin lähdettyä. "Kaikki norfolk-saarelaiset, jotka polveutuvat 'Bountyn' miehistöstä, ovat samaa lajia. Mutta ajatelkaahan Youngia! Vasta kolme vuotta sitten, kun hän vast'ikään oli saanut 'Minervan', hän kerran oli laivoineen Suussa Malaitalla. Siellä on joukko alkuasukkaita, jotka ovat palanneet Queenslandista, raakaa väkeä. He päättivät hankkia käsiinsä Youngin pään. Heidän vanhan silmäpuolen päällikkönsä Billyn poika oli lähtenyt Lungan plantaasille työntekijäksi ja kuollut siellä punatautiin. Tämä merkitsi, että heidän oli korvaukseksi saatava valkoisen miehen pää, yhdentekevää kenen, kunhan he sen vain saisivat. Young oli silloin hyvin nuori, ja he olivat varmat siitä, että hänen päänsä olisi helposti saatavissa. He houkuttelivat hänen veneensä rannikolle lupailemalla työmiehiä ja surmasivat koko miehistön. Samassa hetkessä tuo hurja joukko, joka Suusta oli tullut 'Minervalle', karkasi Youngin kimppuun. Tämä oli juuri pannut kuntoon dynamiittipommin pyydystääkseen kaloja; hän sytytti langan ja heitti sen heidän joukkoonsa. Häntä ei saa puhumaan siitä, mutta sytytyslankahan oli lyhyt. Ne, jotka jäivät henkiin, hyppäsivät mereen, ja hän itse nosti ankkurin ja purjehti tiehensä. Nyt suulaiset ovat luvanneet sata sylystä simpukankuoria palkinnoksi hänen päästään; se vastaa arvossa sataa puntaa. Ja siitä huolimatta hän säännöllisesti käy Suussa. Hän oli siellä aivan äskettäin vieden sinne takaisin kolmekymmentä työntekijää Cape Marshilta, Fulcrum-veljesten plantaasilta."
"Joka tapauksessa hänen tämäniltaiset uutisena ovat syventäneet ja selventäneet minun käsitystäni täkäläisestä elämästä", sanoi Joan. "Se on värikästä elämää lievimmin sanoen. Salomonin-saaret pitäisi merkitä kartalle punaisella — ja keltaisella tautien merkiksi."
"Eivät Salomonin-saaret toki sentään aina esiinny tässä valossa. Berande on tietysti pahin kaikista plantaaseista, ja pahimmat onnettomuudet kohtaavat aina sitä. Lieneekö pahempi kulkutauti koskaan raivonnut täällä kuin se oli, josta me juuri olimme pääsemäisillämme teidän saapuessanne. Olihan aivan surkeata, että tartunta oli päässyt leviämään 'Jessiellekin'. Berandella on aina ollut huono onni. Kaikki näiden seutujen veteraanit pudistavat päätään sitä ajatellessaan."
"Berande tulee vielä menestymään", sanoi Joan päättäväisesti. "Minä nauran kaikkea taikauskoisuutta vasten kasvoja. Te voitatte vastukset ja pääsette vielä kerran hyville päiville. Ei huonoa onnea voi iankaikkisesti kestää. Mutta minä pelkään kuitenkin, ettei Salomonin-saarten ilmasto sovi valkoihoisille."
"Mutta se voi sopia tulevaisuudessa. Viidenkymmenen vuoden kuluttua, kun viidakko on työnnetty vuoriston rajaan asti, katoaa kuumetauti näiltä mailta, kaikki on silloin paljon terveellisempää. Tänne syntyy kaupunkeja, sekä isoja että pieniä, sillä täällä on äärettömiä aloja hyvää maata, josta nykyjään ei ole kenellekään hyötyä."
"Mutta tämä ilmasto ei sittenkään muutu valkoisen miehen ilmastoksi", toisti Joan. "Valkoinen mies ei koskaan voi suorittaa täällä varsinaista maatyötä."