"Se on totta."
"Se merkitsee, että orjuus on oleva täällä välttämätön", jatkoi Joan kiihkeästi.
"Niin — kuten kaikissa troopillisissa maissa. Mustien, ruskeitten ja keltaisten täytyy tehdä työ valkoisen miehen johdolla. Mutta mustien työ kannattaa liian huonosti, ja vastedes tuodaan tänne heidän työmailleen kiinalaisia tai intialaisia kuleja. Kysymys on jo vireillä plantaasinomistajien kesken. Minä puolestani olen sydämestäni kyllästynyt mustaan työväkeen."
"Musta rotu saisi siis kuolla sukupuuttoon?"
Sheldon kohautti olkapäitään ja vastasi:
"Niin, kuten Pohjois-Amerikan intiaanit, jotka kuitenkin ovat paljon jalompaa rotua kuin melanesialaiset. Maailma ei nykyisestään laajene, kuten tiedätte, ja se alkaa täyttyä…"
"Ja niiden, jotka eivät kelpaa elämään, täytyy kuolla?"
"Juuri niin. Kelvottomien täytyy kuolla."
Seuraavana aamuna Joan heräsi äänekkääseen huutoon ja kirkunaan. Ensi työkseen hän tarttui revolveriinsa, mutta kuullessaan Noa-Noan, joka vartioi hänen ovensa edustalla, ääneensä nauravan hän tiesi, ettei ollut öitään hätää, ja meni ulos katsomaan, mikä oli ilon aiheena. Kapteeni Young oli jättänyt Pirun maihin juuri samalla hetkellä, jolloin sillanrakennustöissä oleva miesjoukko oli lähdössä työpaikalleen rantaan. Piru oli iso ja musta, lyhythäntäinen ja voimakasrakenteinen koira ja painoi varmaan seitsemänkymmentä naulaa. Mustaihoiset eivät sitä miellyttäneet. Tommy Jones oli kasvattanut sen hyvin, pitänyt sitä kahleissa tuntikausia joka päivä ja komentanut pari mustaihoista palvelijaansa vuoron perään kiusoittelemaan sitä. Siten Piru oli oppinut vihaamaan koko mustaa rotua, ja heti kun se oli päässyt maihin, oli koko sillanrakentajajoukko lähtenyt käpälämäkeen aitauksen yli ja etsinyt suojaa kookospalmuista.
"Hyvää huomenta", tervehti Sheldon kuistiltaan. "Mitä te arvelette tästä neekerinmetsästäjästä?"