"Voi, kuinka mielelläni lähtisin mukaan", huudahti Joan hartaasti, kun vene erkani rannasta.
Sheldon pudisti päätään.
"Kyllä minä täytän paikkani yhtä hyvin kuin mies", piti Joan yhä puoliaan.
"Teitä tarvitaan täällä", vastasi Sheldon. "Nuo Lungan karkulaiset voisivat tulla rannikolle juuri näillä tienoin ja rynnätä plantaasille, jos me molemmat olisimme poissa. Hyvästi! Me palaamme huomenna. Sinne on vain kaksitoista mailia."
Palatessaan asuntoonsa Joanin täytyi kulkea miesjoukon keskitse, joka äsken oli laskenut veneen vesille. Miehet viivyttelivät rannalla ja juttelivat omituisella, apinamaisella tavallaan illan tapahtumista. He väistyivät hänen tieltään, mutta juuri kun hän oli ehtinyt keskelle joukkoa, hän äkkiä tunsi oman avuttomuutensa. Heitä oli niin monta. Mikä heitä olisi estänyt kaatamasta häntä maahan, jos heitä olisi haluttanut? Samassa hän muisti, ettei hänen tarvinnut muuta kuin kirkaista, niin Noa-Noa ja hänen muut kotiin jääneet merimiehensä, joista jokainen tappelussa olisi pitänyt puoliaan kymmenkuntaa mustaihoista vastaan, olisi hänen apunaan. Kun hän avasi veräjän, niin muuan kehistä lähestyi häntä. Hän ei pimeässä tuntenut häntä.
"Mikä nimi?" kysyi hän ankaralla äänellä. "Mikä sinun nimesi?"
"Minä Aroa", vastasi mies.
Joan muisti hänet toiseksi niistä sairaista nuorukaisista, joita hän oli hoitanut sairaalassa.
"Minu otti hyvin hyvin paljon se lääke", sanoi Aroa.
"Ja nyt sinä olet terve", vastasi Joan.