Päivät kuluivat, eikä Tudorin näyttänyt tekevän mieli keskeyttää vierailuaan Berandella. Kaikki oli valmiina lähtöön, mutta hän viipyi viipymistään viettäen paljon aikaa Joanin seurassa ja antoi täten uutta yllykettä sille vastenmielisyydelle, jota Sheldon tunsi häntä kohtaan. Hän teki uintiretkiä Joanin seurassa ja voitti hänet nopeudessa; hän harjoitti dynamiittikalastusta hänen seurassaan; hän sukelsi nälkäisten pohjavesihaikalojen parveen ja riisti niiden hampaista kuolemaantuomitun saaliin, kunnes hän saavutti koko tahitilaisjoukon hyväksymisen. Arahu kysyi häneltä, pystyisikö hän repimään kalan hain hampaista, niin että puolet siitä jäisi haille ja hän toisi puolet muassaan vedenpintaan. Tudor suoritti urotyön, mutta ällistyneen pedon karkea nahka raapaisi hänen olkapäänsä verille usean tuuman laajuiselta alalta. Joan oli ihastunut, ja Sheldonin, joka oli nähnyt kaiken, täytyi tunnustaa mielessään, että Joan oli tavannut seikkailu-unelmiensa sankarin. Joan ei nyt kaivannut rakkautta, mutta Sheldon tunsi, että jos hän koskaan tulisi rakastamaan, niin hänen rakkautensa kohdistuisi mieheen sellaiseen kuin Tudor — "mieheen, joka näytteli osansa hyvin", kuten hänen määrittelynsä kuului.
Tudorin läsnäolo painosti häntä, sillä tuolla miehellä oli erinomainen kyky tuoda kaikki hyvät puolensa näkyviin. Sheldon tiesi itse olevansa rohkea mies eikä senvuoksi katsonut kannattavan pitää melua tästä tosiseikasta. Hän tiesi, että hän olisi ollut aivan yhtä valmis kuin tuo toinen sukeltamaan pohjavesihaiparveen pelastaakseen ihmishengen, mutta hänestä oli epäoikeutettua ja mieletöntä sukeltaa niiden joukkoon kalanpuolikkaan takia. Heidän välillään oli se erotus, että hän piti uutimet laskettuina puotinsa varastoikkunain eteen. Elämä sykähteli hänessä tasaisesti ja syvällä, ja hänen luonteensa mukaista ei ollut turhanpäiten panna pintaa väreilemään, jotta maailma näkisi, mitä sen alla liikehti. Ja toisen ihmeteltävät urotyöt saivat hänet vetäytymään yhä syvemmälle kuoreensa ja verhoutumaan entistä tiukemmin rotunsa kylmään, stoalaiseen rauhaan.
"Te olette ollut niin ikävä viime päivinä", valitti Joan hänelle. "Voisi luulla, että olette sairas tai huonolla tuulella tai jotakin sellaista. Teillä ei näytä olevan päässänne yhtään ainoata ajatusta paitsi sellaisia, jotka koskevat neekereitä ja kookospähkinöitä. Mikä teitä vaivaa?"
Sheldon hymähti ja vetäytyi taas yhä syvemmälle itseensä. Hän kuunteli, kuinka Joan ja Tudor pohtivat kysymystä, miten valkoisen miehen voimakas käsivarsi ohjasi alempien rotujen elämää. Kuunnellessaan Sheldon äkkiä tuli ajatelleeksi, että sitähän hän juuri teki. Heidän filosofoidessaan hän sovitti opin elämään, hän oli laskenut rotunsa voimakkaan käden niiden alempirotuisten olentojen hartioille, jotka tekivät työtä Berandella tai uhkailivat sitä ulkoapäin. Mutta miksi puhua siitä? Riitti, kun teki sen, ja siihen hän tyytyikin.
Tätä mielipidettä hän puolusti kuivasti ja rauhallisesti ja joutui pian väittelyyn, jossa sekä Joan että Tudor vastustivat häntä. Ja tässä väittelyssä singautettiin sitä aitoenglantilaista itsensähillitsemistä ja mielenmalttia vastaan, joka oli hänen salainen ylpeytensä, mitä hämmästyttävin syytös, syytös jommoista hän ei ollut voinut uneksiakaan.
"Yankeet puhuvat paljon siitä, mitä he tekevät ja ovat tehneet", sanoi Tudor, "ja englantilaiset pitävät heitä kerskureina. Mutta yankee on pelkkä lapsi. Hän ei todellakaan tiedä, miten pitää kerskailla. Hän vaan puhuu teoistaan, katsokaahan. Mutta englantilainen voittaa hänet olemalla puhumatta niistä mitään. Englantilaisten sananparreksi käynyt kerskailun puute on lopultakin vain erikoisen ovelaa kerskailua. Sukkela temppu, sen myöntänette!"
"Tuota en ole koskaan tullut ajatelleeksi!" huudahti Joan. "Tietysti! Englantilainen suorittaa jonkin hirvittävän sankarillisen uroteon ja esiintyy hyvin vaatimattomasti ja hillitysti — kieltäytyy ensinkään puhumasta siitä — ja seuraus on, että hän vaitiolollaan ikäänkuin tahtoo sanoa: 'Kas tällaisia tekoja minä suoritan joka päivä. Se on yhtä helppoa kuin potkaista puupölkky tieltäni. Näkisittepä, mitä todellisia sankaritöitä voisin tehdä, jos niitä sattuisi tielleni. Mutta tämä vähäpätöinen tekonen, tämä pieni välikohtaus — tiedättekö, siinä en todellakaan voi havaita mitään huomattavaa tai tavatonta.' Mitä taas minuun tulee, niin jos lentäisin ilmaan ruutiräjähdyksessä tai pelastaisin sata ihmishenkeä, niin tahtoisin, että kaikki ystäväni saisivat kuulla sen ja heidän ystävänsä samoin. Minä olisin ylpeämpi kuin Lucifer tapahtuman johdosta. Tunnustakaa, mr Sheldon, että sisimmässänne tunnette ylpeyttä, kun olette tehnyt jotakin uskaliasta tai rohkeata."
Sheldon nyökäytti päätään.
"Eikö siis" — Joan jatkoi hyökkäystään — "tuon ylpeyden peittämistä huolettoman välinpitämättömyyden naamarin alle ole pidettävä valheen vertaisena?"
"On kylläkin", myönsi Sheldon. "Mutta sillä tavoin me valehtelemme joka päivä. Se johtuu tottumuksesta. Kyllä teidänkin maanmiehenne aikanaan siihen tottuvat. Sanoihan mr Tudor äsken, että yankeet ovat nuoria."