"Jumalan kiitos, me emme vielä ole oppineet sillä tavoin valehtelemaan."
"Olettepa kyllä", sanoi Sheldon äkkiä. "Juuri sellaisen valheen te itse lausuitte aivan pari päivää sitten. Muistatteko, kun kiipesitte lyhtyköyttä myöten vain käsivoimia käyttäen. Silloin teidän kasvonne valehtelivat."
"Eivät suinkaan."
"Suokaa anteeksi", jatkoi Sheldon. "Kasvonne olivat yhtä rauhalliset kuin olisitte istunut mukavassa nojatuolissa. Niiden ilmeestä olisi luullut, että ruumiinpainonne nostaminen pelkin käsivoimin köyttä ylös oli teille peräti jokapäiväinen temppu — aivan kuin jos olisitte potkaissut pyöreän pölkyn tieltänne. Älkääkä koettakokaan uskotella minulle, miss Lackland, ettette irvistellyt aika pahoin kiivetessänne ensi kertaa köyttä myöten. Mutta aivan kuin mikä sirkustaiteilija tahansa te harjoittelitte ja pääsitte irvistelyaikakauden yli. Te totutitte kasvonne salaamaan tunteitanne, salaamaan ne äärimmäiset ponnistukset, jotka lihastenne oli kestettävä. Mr Tudorin sanoja käyttääkseni vain sangen ovelasti asetitte fyysillisen kyvyn näytteille. Ja juuri samaa laatua on meidän englantilaisten vaatimattomuus — tottumusta, siinä kaikki. Olemmehan me toki sisimmässämme ylpeitä siitä mitä teemme ja olemme tehneet, ylpeitä kuin Lucifer — niin, ehkäpä vieläkin ylpeämpiä. Mutta me olemme aikamiehiä emmekä enää puhu näistä asioista."
"Minä antaudun", huudahti Joan. "Te ette sittenkään ole aivan typerä."
"Kas niin, nyt te panitte meidät pussiin", myönsi Tudor. "Mutta se ei olisi onnistunut, ellette olisi rikkonut tottumuksenne lakeja?"
"Miten tarkoitatte?"
"Puhumalla."
Joan taputti hyväksyvästi käsiään. Tudor sytytti uuden savukkeen, ja
Sheldon istui tuolissaan järkähtämättömän ääneti.
"Nyt hän sittenkin sai teidät matiksi", kiusoitteli Joan. "Miksi ette muserra häntä?"