Sheldon ei vastannut hyökkäykseen, ja Joan katsahti häneen. Hän katsoi merelle päin ja lyhdyn valossa Joan erotti hänen kasvojensa piirteet. Ne olivat voimakkaat, ankarat, jurot, suu melkein jalopiirteisen kaunis, päättäväisempi ja ohuthuulisempi kuin Tudorin. Ensi kerran hän huomasi, kuinka paljon voimaa, levollisuutta ja rauhaa hänen kasvonsa kuvastivat ja kuinka vilpitöntä rehellisyyttä ja luottamusta herättävää lujuutta ne ilmaisivat. Hän vilkaisi Tudoriin, joka seisoi hänen toisella puolellaan. Hänen kasvonsa olivat kauniimmat, ne miellyttivät ensi näkemältä. Mutta Joan ei pitänyt hänen suustaan. Se oli kuin luotu suutelemaan, ja hän inhosi suuteloita. Tämä hänen arvostelunsa ei ollut perusteellisesti harkittu, se tuli hänen mieleensä heikkona, epämääräisenä vastenmielisyyden tunteena. Tänä hetkenä kevyt epäilys Tudorin arvosta kävi läpi hänen mielensä. Ehkä Sheldon arvosteli häntä oikein. Hän ei sitä tietänyt eikä välittänytkään siitä, sillä laivat ja meri ja kaikki, mikä merellä tapahtui, herätti hänessä paljon elävämpää mielenkiintoa kuin miehet, ja seuraavassa tuokiossa hän tuijotti lämpimän, troopillisen pimeyden halki lähestyviä purjeita ja keinuvan sivulyhdyn tasaisen vihreätä valoa kohti ja kuunteli jännittyneenä, miten airot narskuivat hangoissaan. Sielunsa silmillä hän saattoi nähdä mustien soutajien alastomat ruumiit heidän ponnistellessaan voimainsa takaa ja taipuessaan tahdissa edestakaisin, ja hän tiesi, että jossakin tuon vieraan aluksen kannella oli välttämätön laivuri, joka ohjasi aluksen satamaan tarkasti tutkiskellen katseellaan rannan himmeätä puurajaa tarkoin arvioiden mielessään yön pimeyden takia petollisia etäisyyksiä. Maatuuli oli vasta alkanut puhaltaa ja sen ensimmäiset henkäykset hipaisivat hänen poskeaan. Hän seisoi tuolla kannella miettien, punniten, arvioiden ja halliten sitä parinkymmenen tai useamman miehen alati epäluotettavaa työvoimaa, jonka avulla ja josta huolimatta hän varmasti ohjasi alusta oikeaan suuntaan. Joan tiesi kaiken tämän siksi, että hän rakasti tätä elämää ja tunsi sitä kohtaan niin elävää harrastusta kuin vain merimies voi tuntea.
Hän kuuli mittaluodin kahdesti loiskahtavan ja kuunteli tarkkaavaisesti huutoa, joka seurasi. Kerran kajahti miehen ääni, joka matalana, käskevänä lausui määräyksen, ja hän värähti ilosta kuullessaan sen. Se oli vain käsky peräsimen ääressä seisovalle miehelle kääntää peräsin vasemmalle. Joan huomasi laivan hiukan muuttavan suuntaa ja tiesi sen tapahtuvan, jotta maatuulen ensimmäiset henkäykset tarttuisivat veltosti lepattaviin purjeisiin. Hän odotti, että sama matala ääni lausuisi sanat "riittää jo." Ja kun se tapahtui, niin hän taas värähti ilosta. Vielä kerran mittaluoti loiskahti ja kuului huuto "yksitoista syltä." — "Antaa mennä!" kuuli hän matalan äänen jälleen lausuvan pimeydestä, ja näitä sanoja seurasi ankkuriketjun räminä. Väkipyörän kitinä purjeita alas laskettaessa — keulapurje ensinnä — oli hänelle kuin soittoa. Hän kuuli silmänräpäyksessä, kun muuan köysi takertui halkaisijaa laskettaessa, ja oli melkein näkevinään, miten laivamies kärsimättömästi nykäisten sai sen selväksi. Eikä hän välittänyt vähääkään kumpaisestakaan vieressään seisovasta miehestä, ennenkuin molemmat lyhdyt, punainen ja vihreä, tulivat näkyviin ankkurin estäessä laivaa kulkemasta eteenpäin.
Sheldon tuumi, mikä laiva tämä mahtoi olla, ja Tudor pysyi itsepäisesti luulossaan, että se oli "Martha."
"Se on 'Minerva'", sanoi Joan päättäväisesti.
"Kuinka te sen tiedätte?" kysyi Sheldon epäillen hänen varmuuttaan.
"Ensiksikin se on ketch-alus. Ja sitäpaitsi minä heti tunsin sen piikkipylpyräin natinan — ne ovat liian isot verrattuina nostoköysiin."
Tumma olento kulki pihan poikki rannanpuoliselta veräjältä päin, jonka luona hän — kuka lieneekin ollut — oli katsellut lähestyvää alusta.
"Sinäkö siellä, Utami?" huusi Joan.
"Ei, missie, minu Matapuu", kuului vastaus.
"Mikä laiva se on?"