»Olisivat meidän kummankin päät parhaillaan matkalla viidakon kukkuloille Makawaon kainalossa», lopetti Harley hänen edestään. »Tuo koira on totisesti ihmeotus», lisäsi hän. »Ja vaikka kielsin sitä vasta toissapäivänä ahdistamasta mustia, se tiesi nyt tehtävänsä paremmin kuin minä olisin tietänyt.»
»Koettakoonpa joku viedä sitä meiltä...», uhkasi Villa.
Harley vahvisti hänen ajatuksensa päännyökkäyksellä.
»Joka tapauksessa», hän sanoi hymyillen, »olisi ollut lohdullista, jos sinun pääsi olisi joutunut viidakkoon».
»Lohdullista!» pääsi Villalta käheä kauhun huudahdus.
»Niin kyllä, sillä siinä tapauksessa minun pääni olisi ollut ensiksi matkavalmiina.»
»Sinä rakas, siunattu kulta-mieheni!» kuiskasi Villa ja syleili miestään äkillisen kosteuden himmentämillä silmillään, sillä hänen käsivartensa olivat yhä Jerin ympärillä, joka lipaisi hellästi hänen poskeansa kielellään.
NELJÄSKOLMATTA LUKU
Kun Ariel eteni Malaitan luoteisella rannikolla sijaitsevasta Malusta, vaipui Malaita takaiseen taivaanrantaan, ja Jeriltä se vaipui sinne ainaiseksi.