Se istuutui niin kauaksi, että oli juuri ja juuri levottomana huitovan käden ulottumattomissa, ja kaipasi lähemmäksi saadakseen taas nuolla jumalan kasvoja, jumalan joka ei sitä tuntenut, mutta — sen Jeri tiesi — rakasti sitä. Ja sydän pakahtumaisillaan Jeri jakoi ja kärsi kaikki kapteenin vaivat.
»Hoi, Clancey», houraili kapteeni. »Tänään meillä on kaunis tehtävä, emmekä nyt kaivakaan tavallisia autonkuljettajia... Ota kolmen numeron väkivipu, Clancey. Aseta se etuosan alle.» Ja painajaiset vaihtuivat: »Hiljaa, lemmikkini, älä puhu tuolla tavoin isällesi, joka kampaa sinun kaunista, kultaista tukkaasi. Minäkö en muka osaisi. Olenhan kammannut sen näinä seitsemänä vuotena — paremmin kuin äitisi, lemmikkini, paremmin kuin äitisi. Minä olen ainoa, joka on saanut kultaisen mitalin suloisen tyttönsä kauniin tukan kampaamisesta. — Nyt joudutaan pois suunnasta! Ole hereillä, siellä ruorissa! Jalustakaa viistopurje ja keulapurje! Kohti tuulta, siellä! Suoraan tuuleen!... Nähkääs nyt, miten mennään! Yrittäköötpä kilpailla muut! — Nostan heti paikalla ... se on varma — rajaa, kun maksat yhtä paljon nähdäksesi korttini kuin minä nähdäkseni sinun. Saat varmasti nähdä kortit!»
Ja hajanaisten muistumien sekamelska muuttui kapteenin huulilla herkeämättä sanoiksi, joilla hän säesti ruumiinsa liikkeitä ja käsiensä huitoilua sillä aikaa kun Jeri kyyristyneenä vuoteen laitaa vasten suri ja murehti sitä, ettei kyennyt mitenkään auttamaan. Kaikki, mitä kapteenin mieleen johtui, oli Jerille käsittämätöntä. Se tiesi yhtä vähän pokerikorteista kuin laivan ohjaamisesta, raitiovaunun pirstaleitten kaivamisesta New Yorkissa tai rakkaan tyttären pitkien, keltaisten hiusten kampaamisesta kotona Harlemissa.
»Molemmat kuolleet», sanoi kapteeni hourekuvien jälleen vaihtuessa. Hän sanoi sen rauhallisesti, aivan kuin ilmoittaen, paljonko kello oli, mutta valitti sitten: »Voi hänen kauniita, kauniita kultaisia hiuspalmikoitaan!»
Kapteeni makasi hetkisen liikkumattomana ja nyyhkytti sydän pakahtumaisillaan. Silloin Jeri piti varansa. Se ryömi kapteenin kainaloon vavahtelevan käsivarren alle, painautui mahdollisimman lähelle, asetti päänsä poskelle ja tunsi käsivarren koukistuvan ympärilleen ja puristavan. Käsi taipui ranteesta ja hyväili Jeriä suojelevasti, ja tämän samettisen ruumiin lämmin kosketus sai kapteenin sairaat unet taas vaihtamaan uraansa, sillä hän alkoi mutista katkeran pahaenteisesti: »Varjele sitä villiä, joka pahalla silmällä vilkaiseekaan tähän pentuun!...»
KAHDEKSAS LUKU
Kun Van Horn puolen tunnin kuluttua alkoi tavattoman ankarasti hikoilla, oli se merkkinä malariakuumeen pikaisesta hellittämisestä. Hän tunsi suurta ruumiillista helpotusta, ja viimeisetkin kuumehoureet haihtuivat hänen aivoistaan. Mutta hän oli yhä väsynyt ja heikko, ja viskattuaan peitteet päältään ja tunnettuaan jälleen Jerin hän vaipui virkistävään, luonnolliseen uneen.
Hän heräsi vasta kahden tunnin kuluttua ja nousi ylös mennäkseen kannelle. Portaitten puolitiestä hän nosti Jerin kannelle ja palasi hyttiin noutamaan unohtamaansa kiniinipulloa. Mutta hän ei heti palannut Jerin luo. Borckmanin makuulavitsan alla oleva pitkä laatikko antoi hänelle tehtävää. Sitä kiinnipitävä puulinkku oli irroittunut, ja laatikko oli luisunut pitkälti esille riippuen yhden nurkkansa varassa, joka kannatti sitä ja esti putoamasta lattialle. Asia oli vakava. Hän oli varma siitä, että jos laatikko olisi viimeöisen tuulen aikana pudonnut lattialle, olisi Arangi ja jok'ainoa laivan kahdeksastakymmenestä hengestä mennyt mereen. Sillä laatikko oli täpö täynnä dynamiittiputkia, nallikoteloita, sytytyslankakeriä, lyijypainoja, rautaisia työkaluja ja kiväärin- ja pistoolinpatruunoita. Hän lajitteli ja järjesteli eri tavarat ja kiinnitti linkun jälleen paikoilleen taltalla ja pitkällä ruuvilla.
Sillä aikaa Jeri oli joutunut uuteen, epämiellyttävään seikkailuun. Odottaessaan kapteenia Jeri sattui näkemään villikoiran häpeämättömästi makaavan kannella kahdentoista jalan päässä laatikoiden välisestä piilopaikastaan. Tuokiossa Jeri kyyristyi ja alkoi hiipiä sitä kohti. Onnistumista saattoi pitää varmana, sillä villikoira makasi silmät ummessa ja näytti nukkuvan.