Juuri samalla hetkellä perämies ponnisteli ylämäkeen keulasta kannen poikki jamssisäkkien välissä olevaa pullon säilytyspaikkaa kohti ja huusi Jeriä käheällä äänellä. Jeri luimisti kolmikulmaisia korviaan ja heilutti häntätöpykkäänsä osoittaakseen kuulleensa, mutta antoi ymmärtää aikovansa jatkaa vihollisensa jahtaamista. Mutta perämiehen äänen kuullessaan villakoira avasi silmänsä, havaitsi Jerin ja syöksähti koloonsa, mistä se pisti päänsä näkyviin hampaat irvissä ja murisi voitonvarmana ja uhmaavasti.
Kun perämiehen ajattelemattomuus oli tehnyt tyhjäksi Jerin saaliintoiveet, palasi Jeri käytävän suulle odottamaan kapteenia. Mutta Borckman, jonka päässä lukuisat naukut kihisivät, tarrasi juopuneen miehen tavoin kiinni tarkoituksettomaan ajatukseen. Hän kutsui Jeriä vielä kaksi kertaa luokseen, ja kaksi kertaa Jeri ilmaisi haluttomuutensa korvat sävyisästi luimussa ja häntäänsä heiluttaen. Sitten se kurkottautui porrasaukkoon nähdäkseen, eikö kapteeni jo tule.
Borckman muisti ensimmäisen ajatuksensa ja jatkoi kulkuaan pullon luo, ja kumosi sen uljaasti taivasta kohti. Mutta toinenkin ajatus, niin tarkoitukseton kuin se olikin, palasi itsepintaisesti, ja jonkun aikaa kallisteltuaan pulloa ja supistuaan itsekseen muka tutkien virkeää, raitista tuulta, joka täytti Arangin purjeet ja kallisti sen kantta, ja typerästi kehuttuaan ruorimiehelle humalan sumentamien silmiensä näkevän kotkaa tarkemmin hän hoiperteli pitkin keskilaivaa Jeriä kohti.
Ensimmäisenä merkkinä Borckmanin saapumisesta Jeri tunsi kyljissään ja nivuksissaan raa'an ja tuskallisen puristuksen, mikä pakotti sen ulvomaan tuskasta ja kiemurtelemaan. Sitten, niin kuin perämies oli nähnyt kapteenin tekevän leikillä, siepattiin Jerin posket hampaita natisuttavaan puserrukseen, joka kumminkin oli aivan erilainen kuin kapteenin raju rakkaudenosoitus. Sen päätä ja ruumista pudisteltiin, niin että sen hampaihin koski, ja miehen täydellä voimalla se lingottiin pitkin liukasta, viettävää kantta.
Mutta Jeri oli ritari. Sekä vertaisilleen että ylemmilleen se oli ritarillinen koko sielultaan. Eikä se alempiaankaan, kuten villikoiraa, vartavasten tahtonut voittaa ylivallallaan, ja milloinkaan se ei mennyt äärimmäisyyksiin. Ahdistaessaan villikoiraa se halusi pikemminkin toimia ja »elää» kuin sortaa. Mutta korkeamman olennon, Borckmanin tapaisen kaksijalkaisen valkoisen jumalan edessä oli hillittävä intohimojensa purkauksia. Se ei halunnut leikkiä perämiehen kanssa samaa leikkiä, jota se kapteenin kanssa oli riemuissaan leikkinyt, sillä se ei tuntenut samanlaista mieltymystä perämiestä kohtaan, niin kaksijalkainen, valkoinen jumala kuin tämä olikin.
Ja silti Jeri oli täynnä kohteliaisuutta. Se tuli takaisin laimeasti jäljitellen sitä innostunutta hyökkäystä, jonka se aina teki kapteenia vastaan. Se todellakin näytteli, koetti tehdä sellaista, mihin se ei tuntenut vähintäkään halua. Se oli leikkivinään ja päästi teeskenneltyjä murahduksia, jotka eivät kuitenkaan tuntuneet todellisilta.
Se heilutti häntäänsä hyväntahtoisen ystävällisesti ja murisi leikillisen raivoisasti, mutta perämies ei ollut niin juovuksissa, ettei kyennyt käsittämään eroa, ja tunsi hämärästi olevansa teeskentelyn ja petoksen kohteena. Jeri petti häntä, säälistä. Borckman suhtautui petokseen juopuneen tavoin, osaamatta laskea sitä hyvän sydämen ansioksi. Yhtäkkiä hän raivostui Jeriin. Unohtaen olevansa itse melkein elukka hän otaksui, ettei toinen ollut mitään muuta kuin eläin, jonka kanssa hänellä oli yhtä hyvä oikeus leikkiä kuin kapteenilla.
Sota oli välttämätön — ei Jerille, vaan Borckmanille. Borckmanissa heräsi eläimen alhainen vietti näyttää olevansa tuon nelijalkaisen eläimen herra. Jeri tunsi poskiansa ja kuonoansa puristettavan entistä raaemmin ja kovemmin, ja entistä väkivaltaisemmin se lingottiin pitkin kantta, joka tuulen kiihtyessä oli muuttunut jyrkäksi ja liukkaaksi mäeksi.
Se palasi ponnistellen ankarasti ylös kaltevaa kantta, jolla sen oli vaikea saada käpälänsijaa. Se tuli takaisin, mutta ei enää taitamattomasti raivoa jäljitellen, vaan todellisen, puhkeamassa olevan raivon ajamana. Se ei tietänyt sitä. Jos se ollenkaan ajatteli, niin sillä oli tunne, että se leikki samaan tapaan kuin kapteenin kanssa oli leikkinyt. Se alkoi innostua leikkiin, vaikkakin innostus oli perin pohjin erilaista kuin se, mitä se oli tuntenut kapteenin kanssa leikkiessään.
Tällä kertaa sen hampaat välähtivät sen kuonoon tarraavaa kättä kohti nopeammin ja tahallisemmin kuin edellisillä kerroilla, ja kun se epäonnistui, se heitettiin pitkin liukasta kantta voimakkaammin ja raaemmin ja kauemmas kuin ennen. Takaisin noustessaan se alkoi suuttua, vaikkei tiedostanut sitä. Mutta ihmisenä, joka on ihminen juopuneenakin, perämies tunsi eron Jerin hyökkäämistavassa, ennen kuin Jeri itse aavistikaan, että se oli muuttunut. Eikä Borckman ainoastaan tuntenut sitä, vaan se kiihotti häntä yhä alkeellisempaan eläimellisyyteen, kiihotti häntä taistelulla alistamaan pennun, samoin kuin alkuaikojen mies olisi samantapaisista vaikuttimista taistellut ensimmäisen louhikkoluolasta ryöstämänsä sudenpennun kanssa.