Jerikin saattoi palata yhtä kaukaiseen muinaisuuteen. Sen vanhimmat esi-isät olivat olleet irlantilaisia susikoiria, ja kauan sitä ennen olivat susikoirien esi-isät olleet susia. Jerin murinan sävy muuttui. Sen hampaat välähtelivät ilmaisten raivoisaa halua painua niin syvälle miehen käteen kuin suinkin. Sillä tällä hetkellä Jeri oli pelkkää intohimoa. Melkein yhtä nopeasti kuin Borckman se oli siirtynyt takaisin muinaisen maailman synkkään, villiin raakuuteen. Ja tällä kertaa sen hampaat jättivät jälkiä repien sekä ihoa että lihaa Borckmanin oikeasta kämmenestä. Jerin hampaat olivat neulanterävät, ja päästyään irti Jerin leukojen puserruksesta Borckman nakkasi sen menemään sellaisella vimmalla, että se muksahti Arangin matalaan laitaan, ennen kuin sen vastaanharaavat käpälät pysähdyttivät sen.
Lopetettuaan perämiehen vuoteen alla olevan räjähdysainelaatikon järjestämisen ja korjaamisen Van Horn kiipesi portaita, näki taistelun ja jäi rauhallisena katselemaan. Jerin ja perämiehen välinen taistelu oli susikoiran ja villi-ihmisen taistelua. Ei kumpikaan nähnyt Van Hornia, joka seisoi portailla, silmät käytävän kynnyksen tasalla.
Jerille Borckman oli nyt yhtä vähän jumala kuin se itselleen oli sileäkarvainen irlantilainen terrieri. Molemmat olivat unohtaneet sen miljoonan vuoden jakson, joka oli jättänyt heille kestämättömämmän ja pinnallisemman perinnön kuin niiden edellinen aika. Jeri ei tuntenut juopumusta, mutta se tunsi vääryyden, ja se yllytti sen raivoon. Borckman vastasi epävarmasti Jerin uuteen hyökkäykseen, epäonnistui, ja hänen molemmat kätensä olivat verillä, ennen kuin hänen onnistui lingota pentu pitkin kantta.
Ja Jeri palasi jälleen. Kuin karjuva viidakon peto se ulvoi raivoaan. Mutta se ei vaikeroinut. Ei se myöskään pakoillut eikä väistänyt iskuja. Se kävi suoraan vihollisensa kimppuun koettaen ottaa lyönnin hampaillaan vastaan. Niin väkivaltaisesti paiskattiin sitä viimeisen kerran menemään, että sen kylki kimmahti kovasti laitaa vasten, ja Van Horn huudahti:
»Lopeta jo tuo, Borckman! Jätä pentu rauhaan!»
Perämies käännähti hämmästyneenä siitä, että joku näki kamppailun. Borckmanin vihan vääristämille kasvoille levisi kömpelö anteeksipyynnön virnistys, ja hän mutisi: »Mehän vain leikimme», kun Jeri palasi, hypähti ja upotti hampaansa vihollisensa käteen.
Silmänräpäyksessä, kaiken unohtaen Borckman palasi miljoonien vuosien takaiseen aikaan. Yrittäessään potkaista hän sai nilkkansa täyteen verisiä merkkejä. Hän karjahti, kumartui ja antoi Jerille hirvittävän iskun päähän ja niskaan. Jeri oli juuri hypännyt iskun saadessaan ja pyöri ilmassa sen vaikutuksesta ja paiskautui sitten selälleen kannelle. Niin nopeasti kuin saattoi, se kömpi jaloilleen ja lähti liikkeelle uudelleen hyökätäkseen, mutta kapteenin sanat pysähdyttivät sen:
»Jeri! Lopeta! Tule tänne!»
Se totteli, mutta totteleminen kysyi tavattomia ponnistuksia, ja niskaansa pörhistellen ja ikeniään irvistellen se sivuutti perämiehen. Sen kurkusta pääsi nyt ensimmäinen nyyhkytys, mutta se ei johtunut pelosta eikä kivusta, vaan vihasta ja taistelun jatkamisen halusta, mikä sen täytyi hillitä kapteenin käskystä.
Kapteeni nousi kannelle, sieppasi Jerin syliinsä ja taputteli ja hyväili sitä, samalla kun ilmaisi ajatuksensa perämiehelle: