»Borckman, sinun sietää hävetä. Pitäisi ampua sinut tai katkaista kaulasi. Tällainen pentu, pieni pentu, joka on tuskin vieraantunut äidistään. Sormiani syyhyy tehdä sinulle mitä tahansa. Ajattelehan toki! Pieni pentu, äsken vieroitettu pieni pentu! Ole iloinen, että kätesi ovat verillä. Ansaitsit sen. Toivon, että saat niihin verenmyrkytyksen. Kaiken kukkuraksi olet juovuksissa. Mene alas ja paneudu maata ja varo nousemasta kannelle, ennen kuin olet selvä. Kuuletko?»
Ja Jeri, joka juuri oli tehnyt mittaamattoman matkan läpi elämän, läpi koko maailman elämän, Jeri ponnisteli pois esihistoriallisen ajan kuiluista rakkauden avulla, joka oli vähitellen kehittynyt ja tullut sen perusolemukseksi pitkien ajanjaksojen kuluessa, vaikka sen alkuluonteen raivo humisi vielä häipyvän ukkosen tavoin heikosti sen kurkussa. Jeri tajusi suurella, hehkuvalla tunteellaan kapteenin ylevyyden ja oikeamielisyyden. Kapteeni oli todellakin jumala: hän ei tehnyt vääryyttä, hän oli vilpitön, hän suojeli, ja hän komensi mahtisanallaan tuota toista alhaisempaa jumalaa, joka luikki hänen vihaansa pakoon.
YHDEKSÄS LUKU
Jeri ja kapteeni olivat yhdessä koko pitkän iltapäivävahdin ajan, ja kapteeni puhkesi tuon tuostakin naurun hohotukseen ja huudahteli: »Tuhannen tulimmaista, Jeri, usko minua, sinä olet suuri sankari ja koirien koira!» Tai: »Sinä olet miesten mies, Jeri, oikea leijona. Lyön vetoa, ettei ole leijonaa, joka pystyisi pehmittämään sinut.»
Ja siitä huolimatta, ettei Jeri omaa nimeään lukuunottamatta ymmärtänyt ainoatakaan sanaa, Jeri tunsi, että kapteenin lausumat äänet uhkuivat ylistystä ja lämmintä rakkautta. Ja kun kapteeni kumartui ja raapi sen korvallista, otti vastaan ruusuisen suudelman ojennettuihin sormiinsa tai nosti sen syliinsä, oli Jerin sydän pakahtua. Sillä saattaako kenenkään osaksi tulla suurempaa onnea kuin se, että hän on jumalan rakastama? Juuri sellainen onni tuli Jerin osaksi. Kapteenihan oli jumala, joka eli ja oli lihaa ja verta, todellinen, kolmiulotteinen jumala, joka kulki minne tahtoi ja hallitsi maailmaansa lannevaatteessa ja paljasjalkaisena ja helli Jeriä puheillaan ja kahdella hyväilevällä käsivarrellaan.
Neljän aikaan Van Horn katsahti iltapäiväaurinkoon, mittasi Arangin vauhdin, koska lähestyttiin Su'ua, ja meni kajuuttaan herättämään perämiestä. Jeri oli yksin kannella siihen asti, kunnes molemmat tulivat takaisin. Elleivät valkoiset jumalat olisi olleet siellä alhaalla ja ellei heidän varmasti tiedetty palaavan hetken perästä, ei Jeri olisi montakaan minuuttia ollut kannen herrana, sillä jokainen kuljettu maili palaavien villien ja Malaitan välillä nostatti näiden mieliä, ja muistellen entistä vapauttaan Lerumie, kuten muutkin, katseli Jeriä suurella ruokahalulla ja vesi suussa haluten syödä sen ja kostaa sille, mitkä seikat merkitsivät samaa.
Navakassa tuulessa Arangi läheni nopeasti maata. Ilmaa nuuskien Jeri tirkisteli piikkilankojen lomitse, samalla kuin kapteeni sen vierellä seisten antoi määräyksiä perämiehelle ja ruorissa olevalle mustaihoiselle. Tavaralaatikkopino oli nyt purettu ja villit alkoivat availla ja sulkea laatikoitaan. Erikoista riemua herätti niissä tiuku, jollainen oli jokaisessa laatikossa ja joka soi kantta liikutettaessa. Ne iloitsivat leikkikalustaan kuin lapset, ja jokainen palasi uudelleen ja uudelleen avaamaan laatikkoaan saadakseen tiu'un soimaan.
Viisitoista villiä oli jätettävä Su'uun, ja rajuin elein ja huudoin nämä alkoivat osoitella aivan vähäpätöisiä yksityiskohtia siitä ainoasta paikasta, jonka he olivat tunteneet, ennen kuin eräänä päivänä kolme vuotta sitten heidän isänsä, setänsä ja päällikkönsä olivat myyneet heidät orjuuteen.
Kapean tuskin sadan yardin levyisen salmen kautta päästiin pitkään ja kapeaan lahteen. Rantaa saartoi mangrove-puitten ja tiheän troopillisen kasvullisuuden muodostama muuri. Ei merkkiäkään näkynyt ihmisasutuksesta, vaikka Van Horn tiheää viidakkoa katsellessaan tiesi aivan varmasti, että kymmenet, kenties sadat silmäparit tähtäsivät häneen.