»Tuhat tulimaine», sanoi ruoriratasta hoitava Tambi Van Hornille, kun jännityksen hetki oli ohi ja Arangi päässyt selville vesille. »Minu isän veli tulla pitkä aika sitte laivamies tänne. Hän olla suuren kuunarin mies. Kaikki hävitä täällä Su'ussa. Su'un pojat kai-kai he kaikki.»
Van Horn muisti Fair Hathawayn, jonka su'ulaiset olivat viisitoista vuotta sitten ryöstäneet ja polttaneet surmattuaan sitä ennen laivan koko miehistön. Salomonin saarten-asukkaat olivat vielä kahdennenkymmenenen vuosisadan alussa täysin villejä, ja iso Malaita oli saarista villein.
Hän antoi mietteissään katseensa kiivetä saaren rinteiden merenkulkijain maamerkkiin, Koloratin vuoreen, joka vihreämetsäisenä aina pilvien peittämään huippuun asti kohosi neljäntuhannen metrin korkeuteen. Ohuita savupatsaita tuprusi rinteillä ja matalammilla huipuilla, ja uusia ilmaantui jatkuvasti. »Tuhat tulimaine», virnisteli Tambi. »Viitakossa moni villi katselee teitä.»
Van Horn hymyili hyväksyvästi. Hän tiesi, että vanhalla merkkisavusähkötyksellä lähetettiin kylästä kylään ja heimosta heimoon tieto, että värväyslaiva purjehti pitkin rannikkoa.
Koko aamupäivän Arangi lensi pohjoiseen virkeässä laitatuulessa, joka oli alkanut puhaltaa auringon noustessa, ja sen matkasuunta tiedotettiin leviämistään leviävällä savukielellä, joka kertoi siitä pitkin vihreitä huippuja. Puolenpäivän aikaan Van Hornin seisoessa keulassa tähystelemässä Jeri vierellään Arangi kääntyi vastatuuleen kulkeakseen kahden palmusaaren välisen salmen läpi. Siinä täytyi pitää silmänsä auki. Koralliriuttoja kohosi kaikkialla turkoosinsinisestä syvyydestä kaikissa vihreän värivivahduksissa tummimmasta nefriitistä vaaleimpaan turmaliiniin, ja meri monisti nämä värivivahdukset laiskasti läikähdellen tai särkyen valkoisiksi pärskeiksi, joiden vihmassa välkkyi sateenkaari.
Savupatsaat kukkuloilla kävivät suulaiksi, ja paljon ennen kuin Arangi oli ennättänyt salmen läpi, tiesi koko suojanpuoleinen rannikko, merenrannasta aina takaviidakkojen asukkaihin asti, että värväyslaiva oli menossa Langa-Langaan. Kun laguuni, jonka muodosti ketju pieniä saaria, aukeni eteen, alkoi Jeri vainuta kylien tuoksuja. Kanootteja, paljon kanootteja viiletti melojen kuljettamina tai palmunlehtipurjein yltyvässä kaakkoispasaatituulessa pitkin laguunin sileää pintaa. Jeri haukkui uhkaavasti lähimmäksi tuleville, pörhisteli niskaansa ja osoitti peloittavasti olevansa vierellään seisovan valkoisen jumalan voimallinen suojelija. Ja jokaisen sellaisen varoituksen jälkeen se hyväili viileällä, kostealla kuonollaan kapteenin auringonpaahtamaa jalkaa.
Päästyään laguuniin Arangi alkoi kiitää laitatuulessa. Nopeasti kuljettuaan puoli mailia se kääntyi vastatuuleen, keulapurjeet vedettiin alas isonpurjeen ja mesaanipurjeen kovasti läiskyttäessä, ja ankkuri laskettiin viidenkymmenen jalan syvyyteen niin kirkkaaseen veteen, että saattoi erottaa jok'ainoan ison raakunkuoren uurteetkin korallipohjalta. Valaanpyyntiveneen ei tarvinnut viedä Langa-Langan palaavia villejä rannalle. Satoja kanootteja Arangin molemmilla sivuilla, ja jokaista villiä laatikkoineen ja tiukuineen tervehtivät huudoilla kymmenet sukulaiset ja ystävät.
Niin kiihkeän mielialan vallitessa Van Horn ei sallinut kenenkään nousta laivaan. Melaneesialaiset eroavat näet sikäli karjasta, että ovat yhtä kärkkäitä hyökkäykseen kuin pakoon. Kaksi laivamiestä seisoi kajuutanikkunalla olevien lee-enfieldiläisten vierellä. Borckman hoiti puolen miehistön kanssa tarpeellisia laivatehtäviä. Van Horn valvoi Jeri vierellään Langa-Langaan palaavien lähtöä ja varoi valppaasti, ettei kukaan päässyt hänen selkänsä taakse. Hän piti myös tarkasti silmällä miehistön toista osaa, joka vartioi piikkilanka-aitauksella varustettua laitaa. Ja jokainen Samon villi istui tavaralaatikollaan estääkseen Langa-Langan miehiä heittämästä sitä odottaviin kanootteihin.
Puolen tunnin kuluttua meluava joukko palasi rannalle. Vain muutamia kanootteja jäi, ja eräästä Van Horn viittasi laivalle Nau-haun, Langa-Langan heimon suurpäällikön. Päinvastoin kuin useimmat suurpäälliköt Nau-hau oli nuori, ja päinvastoin kuin useimmat melaneesilaiset hän oli miellyttävän näköinen, jopa kaunis.
»Haloo, Babylonin kuningas», tervehti Van Horn, sillä sen nimen hän oli antanut päällikölle tämän muka seemiläisen ulkomuodon ja kasvojen ja käytöksen raa'an majesteetillisuuden vuoksi.