Aivan yhtä äänettömästi kuin kirves lensi läpi ilman Lerumien käteen, se seuraavassa silmänräpäyksessä lensi hänen kädestään läpi ilman lihavalle naiselle, joka lastaan imettäen seisoi perämiehen takana. Tämä tarttui varteen molemmin käsin, vyötäisillään olevan lapsen pidellessä hänestä kiinni molemmilla pienillä käsivarsillaan, jotka eivät läheskään ulottuneet ympäri häntä.
Hän viivytteli iskua, sillä Borckmanin pään ollessa taaksepäin taipuneena oli vaikea katkaista selkäydintä niskasta. Monet silmät katsoivat uhkaavaa murhenäytelmää. Jeri näki sen, mutta ei ymmärtänyt. Hän vihasi mustaihoisia koko sydämestään, mutta ei ollut osannut odottaa hyökkäystä ilmasta. Tambi, joka sattui olemaan lähellä kajuutanikkunaa, näki ja kurkotti samassa lee-enfieldiläistä. Lerumie näki Tambin liikkeen ja vihelsi naiselle kiirehtivästi.
Borckman, joka tiesi tästä elämänsä viimeisestä hetkestä yhtä vähän kuin oli tietänyt ensimmäisestä hetkestään, laski pullon suultaan ja kumarsi päätään. Hiottu terä suhahti maaliinsa. Mitä Borckman sinä välähtävänä hetkenä, jolloin hänen aivonsa erosivat muusta ruumiista, tunsi tai ajatteli, mikäli hän ollenkaan tunsi tai ajatteli, on elävälle ihmiselle ratkaisematon salaisuus. Ei kukaan, jonka selkäydin on siten katkaistu, ole sanalla eikä henkäykselläkään kertonut tunteistaan ja vaikutelmistaan. Kirves iski nopeasti, ja Borckmanin ruumis vajosi äänettömästi ja veltosti kannelle. Hän ei horjahdellut eikä sätkinyt. Hän suli kuin nopeasti tyhjentyvä ilmapussi, kuin äkkiä lävistetty rakko. Pullo putosi hänen elottomasta kädestään särkymättä jamssisäkeille, ja sen sisällön jäännös pulpahteli hitaasti kannelle.
Kaikki tapahtui niin nopeasti, että Tambin ensimmäinen laukaus oli ennättänyt mennä naisen ohi, ennen kuin Borckman oli kokonaan vajonnut kannelle. Toisen laukauksen ampumiseen nainen ei antanut tilaisuutta, vaan pudottaen kirveen ja pitäen lastaan molemmin käsin hän syöksyi laidalle ja hyppäsi sen yli keikuttaen kumoon alleen sattuneen kanootin.
Samaan aikaan alkoivat tapahtumat vyöryä. Laivan ympärillä olevista kanooteista alkoi sataa hohtavia ja välkkyviä helmiäiskoristeisia sotakirveitä, jotka putosivat kannella olevien somolaisten miesten odottaviin käsiin, ja naiset puikkelehtivat kannelle kyyristyen pois mylläkästä. Samassa kuin Borckmanin surmannut nainen hyppäsi yli laidan, kumartui Lerumie ottamaan hänen pudottamansa kirveen ja Jeri, joka ymmärsi verisen sodan alkaneen, iski hampaansa kirvestä tavoittavaan käteen. Lerumie kavahti pystyyn ja purki äänekkääseen ulvontaan kaiken pentua kohtaan tuntemansa, kuukausia tukahdutetun raivon ja vihan. Ja kun hän pääsi pystyyn ja Jeri hyökkäsi hänen jalkoihinsa, suuntasi hän koko voimallaan potkun, joka sattui Jerin keskiruumiiseen ja linkosi sen ilmaan.
Ja seuraavassa silmänräpäyksessä, kun Jeri lensi laidan piikkilanka-aidan yli ja snidereitä ojennettiin kanooteista laivaan, ampui Tambi toisen pikalaukauksen. Ja ennen kuin Lerumie oli ennättänyt laskea Jeriä potkaisseen jalkansa kannelle, hän sai kuulan suoraan sydämeensä ja vajosi kuoleman valtakuntaan yhtä äänettömästi kuin Borckman.
Ja ennen kuin Jeri putosi veteen oli Tambi unohtanut ilonsa onnistuneesta laukauksesta, sillä sinä hetkenä, jona hän painoi liipaisinta, kirves iski hänen päähänsä aivojen alapuolelle ja pimitti ainaiseksi hänen silmiltään merenhuuhtoman, auringossa kylpevän trooppisen maailman kirkkauden. Yhtä nopeasti — kaikki tapahtui samalla kertaa — nujerrettiin muutkin laivamiehet, ja kansi muuttui teurastamoksi.
Sniderien pamahdellessa ja murhakiljunnan kaikuessa Jeri kohotti päänsä vedestä. Miehen käsi kurkottui eräästä kanootista ja tarttui sitä niskasta, ja vaikka se murisi ja koetti purra pelastajaansa, oli sen raivo vähäisempi kuin sen hirveä tuska kapteenin kohtalosta. Se tiesi, ajattelematta sitä, että Arangi oli joutunut sen hämärästi aavistamaan suurimpaan onnettomuuteen, jota kaikki elämä vaistomaisesti kammoaa, mutta jonka vain ihminen käsittää »kuolemaksi». Se oli nähnyt, miten Borckman iskettiin kumoon. Se oli kuullut, miten Lerumieta iskettiin. Ja nyt se kuuli kiväärien pauketta ja voitonriemun ja kauhun ulvontaa ja huutoa.
Niinpä sekin riippuessaan avuttomana niskasta ilmassa parkui ja ulvoi, nikotteli ja yski, kunnes mustaihoinen inhoten viskasi sen raa'asti kanootin pohjalle. Se kiipesi jaloilleen ja teki kaksi hyppyä: ensimmäisen kanootin reunalle, toisen — epätoivoisen ja itsesäilytysvaistoa halveksivan Arangin laitaa kohti.
Sen etujalat uupuivat laidasta yardin verran, ja se kiersi mereen. Se kohosi pinnalle, ui raivoisasti, nieli suolavettä, oli vähällä läkähtyä ja haukkui ja valitti ikäväänsä kapteenin luo.