Vaimoja he olivat ryöstäneet menestyksellisten taistelujen jälkeen, ja kun lopuksi vaimoja ja jälkeläisiä oli karttunut liikaa retkillä kuljetettaviksi, oli Somo asettunut mantereen rannikolle, karkoittanut viidakkolaiset sisämaahan ja perustanut Somon merenrantalinnoituksen. Saarilinnojen tavoin se oli rannalla, ja merta ja merirosvoja vastaan sillä oli suojanaan koralliluodoille rakennettu muuri pitkiä kanootteja varten tehtyine portteineen. Maan puolelta, missä linnoitus tunkeutui viidakkoon, se oli samanlainen kuin kaikki hajanaiset viidakkokylät. Mutta Somo, uuden heimon kaukonäköinen isä, oli ulottanut alueensa rajat kauas viidakon matalille kukkuloille ja sijoittanut kylän joka kukkulalle. Hänen luokseen paenneista miehistä Somo oli sallinut ainoastaan uljaimpain liittyä uuteen heimoon. Heikot ja pelkurit oli heti syöty, ja kaameat kertomukset kanoottivajoja koristaneiden päiden paljoudesta muodostivat osan muinaistarustoa.
Ja tämän heimon, linnoituksen ja maa-alueen oli aikojen kuluttua perinyt Bashti, ja hän oli kartuttanut perintöään, ja hän tahtoi sitä vieläkin kartuttaa. Kauan aikaa hän oli kypsytellyt aivoissaan suunnitelmaa, jonka hän toivoi voivansa nyt toteuttaa. Kolme vuotta sitten oli muutaman peninkulman päässä rannikolla asuva Ano-Ano-heimo vallannut värväyslaivan, tuhonnut sen ja koko sen miehistön sekä saanut satumaisen varaston tupakkaa, karttuunia, helmiä ja kaikenlaista kauppatavaraa, pyssyjä ja ampumatarpeita.
Saaliiseen verrattuna rangaistus oli ollut vähäpätöinen. Puoli vuotta myöhemmin sotalaiva oli pistänyt kokkansa laguuniin, pommittanut Ano-Anoa ja karkoittanut sen asukkaat viidakkoon. Maalle noussut joukko oli nähnyt turhaa vaivaa vainotessaan niitä viidakon poluilla. Lopuksi oli se tyytynyt ampumaan neljäkymmentä lihavaa sikaa ja kaatamaan satakunta kookospalmua. Tuskin sotalaiva oli loitonnut merelle, kun Ano-Anon väki palasi viidakosta kylään. Kranaattituli ei ole kevyille ruohomajoille tuhoisa. Muutamassa tunnissa olivat naiset korjanneet vähäiset vahingot. Niiden neljänkymmenen kuolleen sian taas kävi niin, että koko heimo tarrasi ruhoihin, paistoi ne kuumilla kivillä maakuopissa ja piti pitoja. Kaadettujen palmujen tuoreet latvat syötiin niin ikään, samalla kun tuhannet kookospähkinät kuorittiin, halkaistiin, kuivattiin auringossa ja savustettiin kopraksi, mikä myytiin ensimmäiselle ohikulkevalle kauppalaivalle.
Siten rangaistus oli muuttunut huviretkeksi ja juhlaksi, ja se kaikki vetosi Bashtin vireisiin, laskelmoiviin aivoihin. Mikä oli hyväksi Ano-Anolle, oli hänen arvostelunsa mukaan varmasti hyväksi Somollekin. Kun kerran brittiläisen lipun suojassa purjehtivat valkoiset miehet kostivat verivelat ja päänkatkomiset tappamalla sikoja ja hakkaamalla kookospähkinäpuita, ei Bashti nähnyt mitään pätevää syytä, mikä estäisi häntä hyötymästä samoin kuin Ano-Ano oli hyötynyt. Mahdollisesti joskus tulevaisuudessa maksettava hinta oli suhteettoman mitätön verrattuna nyt heti saataviin rikkauksiin. Sitä paitsi oli kulunut kaksi vuotta siitä, kun viimeinen brittiläinen sotalaiva oli näyttäytynyt Salomonin saarilla.
Ja sen tähden Bashti, jolla oli uusi oiva suunnitelma mielessään, nakkasi niskaansa suostuen siihen, että hänen kansansa saisi ryhmittäin tulla laivalle tekemään kauppaa. Hyvin harvat tiesivät, millainen Bashtin suunnitelma oli tai että hän suunnitteli jotakin.
Kaupanteko vilkastui sitä mukaa kuin kanootteja lisääntyi laivan kupeelle, ja mustia miehiä ja naisia tungeskeli kannella. Sitten saapuivat nostokkaat, nuoret, villit olennot, jotka pelkäsivät kuin peurat. Mutta totellen vanhempiensa ja heimon ankaraa määräystä he menivät vanhempiensa ja sukulaistensa seuraamina yksitellen alas Arangin kajuuttaan suuren valkoisen herran eteen, joka kirjoitti heidän nimensä salaperäiseen kirjaan, pani heidät vahvistamaan kolmen vuoden työsopimuksen oikean käden kosketuksella kynään ja joka maksoi ensimmäisen vuoden palkan etukäteen kauppatavarassa kullekin perheen päämiehelle.
Vanha Bashti istui vieressä ottaen tavanmukaiset raskaat kymmenyksensä jokaisesta etumaksusta, ja hänen kolme vanhaa vaimoansa kyyrötti nöyrästi hänen jaloissaan ja herätti paljaalla läsnäolollaan luottamusta Van Hornissa, joka oli kovasti hyvillään kauppojen sujumisesta. Tähän tapaan jatkuessa hänen Malaitan retkensä tulisi lyhyeksi, ja hän pääsisi pian purjehtimaan pois täysi lasti mukanaan.
Jeri kuljeskeli kannella, missä Borckman piti vahtia, ja nuuski monilukuisten mustaihoisten jalkoja, joita se ei ollut milloinkaan ennen tavannut. Villikoira oli palaavien mustaihoisten mukana mennyt maihin, ja näistä oli yksi ainoa tullut takaisin laivalle. Se oli Lerumie, jonka sivuuttaessaan Jeri joka kerta kulki jalat jäykkinä ja niska pörrössä, mutta se ei saanut jälleentuntemisen merkkiäkään vastaukseksi. Lerumie esiintyi kylmän vieraana, kävi kerran kannen alla, osti käsipeilin ja ilmoitti silmäyksellä vanhalla Bashtille, että kaikki oli valmista ja kypsää yritykseen ensimmäisenä suotuisana hetkenä.
Borckman aiheutti kannella tämän suotuisan hetken; sitä ei olisi tullut, ellei hän olisi syyllistynyt huolimattomuuteen ja tottelemattomuuteen kapteeniaan kohtaan. Hän ei jättänyt naukkuja. Hänellä ei ollut aavistustakaan vaarasta. Perällä, missä hän seisoi, oli kansi miltei tyhjä. Keskilaiva ja keula olivat tungokseen asti täynnä laivamiesten kanssa lavertelevia mustia miehiä ja naisia. Hän meni mesaanimaston taakse kiinnitettyjen jamssisäkkien luo ja otti esille pullonsa. Juuri ennen ryyppäämistään hän silmäsi varmuuden vuoksi ympärilleen. Hänen lähellään seisoi vaaraton nainen, keski-ikäinen, lihava, lyhyt, epäsuhtainen rumilas, vyötäisillään hajareisin kaksivuotinen rintaaimevä lapsi. Siltä taholta ei varmasti tarvinnut pelätä yllätystä. Lisäksi nainen oli taatusti aseeeton, sillä hänellä ei ollut päällään riepuakaan, mikä olisi saattanut kätkeä aseen. Toisella puolella kymmenen askeleen päässä seisoi Lerumie laidan ääressä ja virnisteli peiliin, jonka äsken oli ostanut.
Siitä peilistä Lerumie näki, että Borckman kumartui jamssisäkkien taakse, nousi pystyyn ja taivutti päätään taaksepäin, pullon suu huulillaan ja sen pohja taivasta tähdäten. Lerumie nosti oikean kätensä merkiksi eräälle laivan kupeella kanootissa olevalle naiselle. Tämä kumartui nopeasti ja sieppasi jonkin esineen, minkä hän heitti Lerumielle. Se oli pitkävartinen sotakirves, jonka terä oli tavallinen kirveenterä ja varsi alkuasukkaan tekemä, mustaa, kiillotettua, kovaa puuta, johon oli upotettu kömpelöitä helmiäiskoristeita ja kiedottu kookoskuitua kädensijan kohdalle. Kirveen terä oli hiottu teräväksi kuin partaveitsi.