»No, mitäs tästä ajattelet?» kysyi Van Horn Borckmanilta, jonka silmät olivat tavallista himmeämmät. »En ole milloinkaan nähnyt vanhaa veijaria näin ystävällisenä. Liekö hänellä joitakin metkuja mielessä?»
Perämies katseli laivan sivulla olevaa kanoottipaljoutta, pani merkille naisten suuren lukumäärän ja pudisti päätänsä.
»Kun niillä on jotakin tekeillä, ne lähettävät naisensa viidakkoon», hän sanoi.
»Näistä villeistä ei koskaan voi olla varma», mutisi kapteeni. »Kenties heiltä yleensä puuttuu mielikuvitusta, mutta joskus heillä on kekseliäisyyttä liiaksikin. Bashti on ovelin vanha villi, jonka milloinkaan olen nähnyt. Hän voi samaan aikaan näytellä enkeliä ja suunnitella piruja. Vaikka heillä ei ennen olekaan ollut vaimoja mukana kahakoissa, ei siitä voi päätellä, että he aina noudattaisivat samaa tapaa.»
»Ei edes Bashti ole kyllin ovela suunnitellakseen sellaista», väitti Borckman. »Hän tuntuu olevan hyvänahkainen ja tuhlaavainen. Hänhän on ostanut sinulta tavaraa jo neljänkymmenen punnan arvosta. Sen vuoksi hän tahtoo merkitä meille uuden ryhmän nostokkaita, ja lyönpä vetoa, että hän toivoo toisen puolen niistä kuolevan saadakseen niiden palkat.»
Borckmanin selitys oli hyvin järkevä, mutta Van Horn pudisti kuitenkin päätänsä.
»Ole kuitenkin hyvin valppaana», varoitti hän. »Ja muista, ettemme me kaksi saa olla alhaalla yhtaikaa. Eikä yhtään naukkua enää, muista se, ennen kuin olemme selviytyneet koko sakista.»
Bashti oli uskomattoman laiha ja tavattoman vanha. Hän ei itsekään tietänyt, miten vanha hän oli, mutta sen hän tiesi, ettei ainoakaan hänen heimonsa nykyisistä jäsenistä ollut vielä syntynyt silloin, kun hän oli nuori poika. Hän muisti päivät, joina jotkut vanhat, vielä elossa olevat miehet olivat syntyneet, ja, päinvastoin kuin hän, nämä olivat nyt raihnaisia, vanhuuttaan vapisevia, sameasilmäisiä, hampaattomia, kuuroja tai halvaantuneita. Kaikki hänen kykynsä olivat jäljellä. Saattoipa hän kerskailla tusinasta ikenen tasalle kuluneesta hampaastakin, joilla vielä voi pureskella. Vaikkei hänellä enää ollutkaan nuoruutensa aikaista ruumiillista kestävyyttä, oli hänen järkensä yhtä kirkas ja selvä kuin se aina oli ollut. Hänen viisautensa ansiota oli, että hänen heimonsa nyt oli mahtavampi kuin hänen alkaessaan sitä hallita. Hän oli ollut pieni melaneesialainen Napoleon. Soturina hän oli älykkyytensä avulla kyennyt laajentamaan viidakkolaistensa aluetta. Hänen kuihtuneen ruumiinsa arvet todistivat, että hän oli taistellut eturivissä. Päällikkönä hän oli kehittänyt ja kasvattanut voimaa ja kuntoa heimossaan. Valtiomiehenä hän oli aina saanut läpi oman ajatuksensa ennen naapuripäälliköiden ajatuksia sopimuksien teossa ja etukysymyksissä.
Ja vielä täysin terävällä järjellään hän oli äskettäin kehitellyt suunnitelman yllättääkseen Van Hornin ja pettääkseen suurta brittiläistä valtakuntaa, josta hänellä oli hyvin vähän aavistusta ja josta hän tiesi vielä vähemmän.
Somolla oli historiansa. Siellä asui poikkeuksellisesti rannikkolaisheimo mantereen rannikolla, missä luultiin asuvan vain viidakkolaisia. Somon kansantarut valaisivat himmeästi menneitten aikojen pimeyttä. Eräänä päivänä, niin kauan aikaa sitten, ettei kukaan kyennyt sanomaan milloin, eräs Somo, Umbo-nimisen saarilinnoituksen päällikön Lotin poika, oli joutunut riitaan isänsä kanssa ja paennut tämän vihaa, mukanaan kaksitoista kanootillista nuoria miehiä. Kahden monsuunituulen ajan he olivat harhailleet milloin missäkin. Taru kertoi, että he olivat purjehtineet kahdesti Malaitan ympäri ja tehneet ryöstöretkiä aina Ugiin ja San Cristobaliin saakka yli aavan meren.