Koska Jeri eli täydellisessä vapaudessa, se pujahti useita kertoja kylän läpi Lumain majalle. Mutta se ei tavannut siellä milloinkaan Lamaita, joka kapteenin jälkeen oli ainoa ihminen, johon se oli kiintynyt. Jeri ei milloinkaan näyttäytynyt, vaan katseli tiheästä sananjalikosta puron rannalta majaa vainuten sen asukkaita. Se ei milloinkaan tuntenut Lamain hajua, ja jonkun ajan kuluttua se lopetti turhat käyntinsä ja hyväksyi noidan majan kodikseen ja noidan isännäkseen.
Mutta se ei rakastanut tätä herraa. Agno, joka niin kauan oli pelolla vallinnut salaperäistä majaansa, ei tuntenut rakkautta. Hän ei voinut tuntea ketään kohtaan myötätuntoa eikä lempeyttä. Hänellä ei ollut huumorintajua, ja hän oli kylmä kuin jääpuikko. Hän oli Somon mahtavin mies Bashtin jälkeen, ja koko hänen elämänsä katkerana kalkkina oli se seikka, ettei hän ollut mahtavin. Hän ei tuntenut ystävyyttä Jeriä kohtaan. Hän pelkäsi Bashtia eikä sen tähden uskaltanut kohdella Jeriä pahoin.
Kuukausia kului. Jeri sai uudet, voimakkaat hampaat ja kasvoi sekä painoltaan että kooltaan. Se hemmoteltiin niin pilalle kuin koira voidaan hemmotella. Koska se oli tabu, se oppi mestaroimaan Somon kansaa ja pistämään kuononsa kaikkialle ja saamaan tahtonsa aina läpi. Kukaan ei uskaltanut käyttää sitä vastaan keppejä tai kiviä. Agno vihasi sitä, sen se tunsi, mutta se oli myöskin oivaltanut, että Agno pelkäsi sitä eikä uskaltaisi tehdä sille pahaa. Mutta Agno oli kylmäverinen filosofi ja odotti aikaansa eroten Jeristä sikäli, että hänellä oli inhimillistä kaukonäköisyyttä ja että hän saattoi sovittaa tekonsa suunnitelmiaan silmälläpitäen.
Laguunin ääreltä, jonka veteen se muistaen Meringellä oppimansa krokotiili-tabun ei koskaan uskaltanut mennä, Jeri kuljeskeli Bashtin valtakunnan etäisimpiin viidakkokyliin asti. Kaikki väistyivät sen tieltä. Kaikki syöttivät sitä, kun se tahtoi ruokaa. Sillä se oli tabu, ja se saattoi rangaistuksetta tunkeutua jokaisen makuusijalle tai ruokakupille. Se saattoi käyttäytyä niin kuin sitä miellytti tai olla vaikka kuinka julkea, eikä kukaan tohtinut vastustaa sitä. Bashti oli myöskin lähettänyt kaikille sanan, että jos täysikasvuiset viidakkokoirat hyökkäsivät Jerin kimppuun, oli somolaisten mentävä sitä auttamaan potkimalla, kivittämällä ja lyömällä viidakkokoiria. Ja siten myös sen nelijalkaiset serkut saivat tuskallisesti kokea, että se oli tabu.
Ja Jeri paisui. Se olisi helposti voinut lihoa laiskiaiseksi, ellei esteenä olisi ollut sen herkkähermoinen vilkkaus ja sen tyydyttämätön, innokas uteliaisuus. Kun koko Somo oli sille avoinna, Jeri oli aina jalkeilla opetellen tuntemaan sen rajoja ja niiden villien olentojen teitä, jotka asuttivat suot ja metsät ja jotka eivät tunnustaneet sen tabua.
Monta seikkailua se koki. Se tappeli kaksi kertaa metsärottien kanssa, jotka olivat melkein sen kokoisia ja jotka täysi-ikäisinä, villeinä ja sitkeinä tekivät sille niin kovaa vastarintaa, ettei se vielä milloinkaan ollut sellaista kohdannut. Ensimmäisen se tappoi huomaamatta, että se oli vanha ja heikko rotta. Toinen, parhaissa voimissaan oleva, pehmitti sen niin perin pohjin, että se haavoistaan kuoleman kielissä ryömi takaisin noidan majalle, missä kuivattujen kuoleman vertauskuvien alla sai viikkokauden nuolla haavojaan, ennen kuin vähitellen toipui entiselleen.
Se hiipi merilehmän kimppuun ja nautti ajaessaan pakoon hupsun, aran jättiläisen nopealla, raivoisalla hyökkäyksellään, jonka se teki pelkästään pelottelunhalusta, mutta joka kiihoitti ja riemastutti sitä kuten onnistunut kepponen ainakin. Se karkoitteli aina samoilla asumasijoilla pysyviä trooppisia sorsia näiden taitavasti kätketyistä pesistä, hiiviskeli hiljaa vedestä nukkumaan nousseiden krokotiilien joukossa ja ryömi viidakkokatoksen alle vaanimaan lumivalkeita, nenäkkäitä kakaduja, kiukkuisia kalasääskiä, hiirihaukkoja, loreja, kalalokkeja ja naurettavan suulaita kääpiöpapukaijoja.
Kolme kertaa se tapasi Somon rajojen ulkopuolella pieniä, mustia viidakkomiehiä, jotka olivat enemmän varjojen kuin ihmisten kaltaisia, niin äänettömiä ja näkymättömiä ne olivat. Villisikojen kulkuteitä viidakossa vahtiessaan ne yrittivät heittää sitä keihäällään kuitenkaan osumatta. Metsärotat olivat jo opettaneet sille varovaisuutta, ja samoin nämä hämärän viidakon kaksijalkaiset sissit. Se ei ollut ryhtynyt tappeluun, vaikka ne olivat koettaneet keihästää sitä. Se käsitti pian, että tämä kansa oli erilaista kuin Somon kansa, ettei sen tabu ulottunut niihin ja että nekin olivat jonkinlaisia kaksijalkaisia jumalia, sillä niilläkin oli käsissään lentävä kuolema, joka ylti kauemmaksi kuin käsi.
Samoin kuin viidakoissa Jeri kuljeskeli myös kylässä. Ei mikään paikka ollut sille pyhä. Noitien majoissa, joissa miehet ja naiset ryömivät peläten ja vavisten salaisuuden kasvojen edessä, Jeri kulki jäykin jaloin ja karvojaan pörhistellen, sillä niiden kattoihin oli ripustettu uusia päitä, jotka sen silmät ja herkät sieraimet totesivat sen kerran Arangilla tuntemien elävien mustaihoisten päiksi. Suurimmassa taikamajassa se tapasi Borckmanin pään ja murisi sille muistaessaan tappelun, joka sillä oli ollut Arangin kannella juopuneen perämiehen kanssa.
Mutta kerran se Bashtin majassa löysi kaiken, mitä kapteenista oli jäänyt jäljelle. Bashti oli elänyt hyvin kauan ja käyttänyt elämänsä viisaasti ajattelemalla paljon ja päässyt täysin selville siitä, että vaikka hän olikin sivuuttanut ympärillään elävien ihmisten tietopiirin rajat hänenkin tietopiirinsä oli sentään hyvin ahdas. Ja hän halusi tietää enemmän kaikesta olevasta, elämän tarkoituksesta ja päämäärästä. Hän rakasti maailmaa ja elämää, johon hän oli syntynyt onnellisin edellytyksin: luonnonlahjoiltaan etevänä ja korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan, pappiensa ja kansansa hallitsijaksi. Hän ei pelännyt kuolemaa, mutta häntä askarrutti, tulisiko hän elämään uudelleen. Hän halveksi petollisten pappien typeriä oppeja ja oli aivan yksinään elämän arvoitusten keskellä.