Hän oli elänyt niin kauan ja niin onnellisesti, että hän oli voinut panna merkille kaikkien voimakkaiden mielitekojensa ja halujensa asteittaisen sammumisen. Hänellä oli ollut vaimoja ja lapsia, ja hän oli tuntenut nuoruuden halujen voiman. Hän oli nähnyt lastensa kasvavan miehiksi ja naisiksi, tulevan isiksi ja isoisiksi, äideiksi ja isoäideiksi. Mutta opittuaan tuntemaan naisen ja rakkauden, isyyden ilot ja vatsan nautinnot, hän ei ollut tyytynyt niihin. Mitä oli ruoka? Hän tuskin enää tiesi sitä, niin vähän hän söi. Nälkä, joka oli purrut häntä kuin veitsi hänen ollessaan nuori ja reipas, oli jo kauan sitten lakannut ärsyttämästä ja kiihottamasta häntä. Hän söi velvollisuudentunnosta ja välitti vähät siitä, mitä söi, lukuunottamatta yhtä lajia: megapodi-kanojen munia, joita hän sai yksityisestä, ankarasti tabulla suojatusta kanatarhastaan. Tämä oli hänen viimeinen lihallinen nautintonsa. Kaikkeen muuhun hän suhtautui vain järjellään, hallitsi kansaansa ja kokosi kokemusta voidakseen sen avulla säätää lakeja, jotka vahvistaisivat hänen kansaansa ja lujittaisivat sen elämänotetta.

Sillä hän ymmärsi selvästi eron ajatuksellisen käsitteen, heimon, ja lihallistuneimman käsitteen, yksilön, välillä. Heimo pysyi. Sen jäsenet vaihtuivat. Heimo oli sen kaikkien entisten jäsenten elämän ja tapojen muisto, jota elävät jäsenet jatkuvasti säilyttivät, kunnes itse lakkasivat olemasta ja muuttuivat muistoksi siinä näkymättömässä kokonaisuudessa, joka oli heimo. Heimon jäsenenä hänen ennemmin tai myöhemmin oli lakattava olemasta ja kadottava, eikä se enää ollut kaukana. Mutta minne hän katoaisi? Siinä juuri oli salaisuus. Niinpä tapahtui toisinaan, että hän käski kaikki ulos isosta ruohomajastaan ja jäätyään kahden kesken arvoituksineen otti alas kattoparruihin ripustetut, mattoihin käärityt ihmisen päät, joiden omistajista hän oli monen nähnyt elävän ja äkkiä katoavan kuoleman salaperäiseen olemattomuuteen.

Hän ei ollut kerännyt näitä päitä niin kuin saituri, eikä hän niitä katsellut salaista aarrettaan ihailevan saiturin lailla poistettuaan niiden verhot ja pidellessään niitä käsissään tai polvillaan. Hän tahtoi tietää. Hän tahtoi tietää kaiken sen, mitä arveli vainajien voivan nyt tietää, kun he jo kauan sitten olivat lähteneet pimeyteen, joka ympäröi elämän päättymistä.

Monenlaisia päitä Bashti näin käsissään tai polvillaan tutkisteli hämärässä ruohomajassaan auringon paahtaessa taivaalla ja kaakkoistuulen huokuessa palmujen latvoissa ja leipäpuissa. Hänellä oli erään japanilaisen pää, ainoa, jonka hän oli nähnyt ja josta kuullut. Hänen isänsä oli ottanut sen ennen hänen syntymäänsä. Se oli huonosti kuivattu, iän ja kovan kohtelun kuluttama ja ränsistämä. Hän tutki kuitenkin sen piirteitä ja päätteli, että sillä oli kerran ollut kaksi yhtä elävää huulta kuin hänellä itsellään ja yhtä äänekäs ja nälkäinen suu kuin hänellä oli ollut muinoin. Sillä oli kaksi silmää ja nenä, samanlainen korvapari kuin hänen omansa. Kaksi jalkaa ja ruumis sillä oli kerran ollut sekä mielitekoja ja haluja. Raivon ja rakkauden kiihkoja, niin hän päätteli, se myöskin oli tuntenut silloin, kun se ei vielä ajatellutkaan kuolevansa.

Pää, joka herätti hänessä suurta ihmetystä ja jonka historia pohjautui kauemmas hänen isänsä ja isoisänsä aikaa, oli erään ranskalaisen, vaikkei Bashti sitä tietänyt. Hän ei myöskään tietänyt, että se oli La Perousen pää, vanhan rohkean merenkulkijan, joka oli jättänyt luunsa ja laivamiestensä luut sekä kaksi fregattiaan, Astrolaben ja Boussolen, Salomonin ihmissyöjäsaarten rannoille. Eräs toinen pää, sillä Bashti oli intohimoinen päiden kokoilija, oli kaksi vuosisataa vanhempi kuin La Perouse ja johti espanjalaisen Alvaro de Mendanan tarinaan. Se oli Mendanan aseenkantajan pää, joka jossakin rantakahakassa oli jäänyt Bashtin kaukaiselle esi-isälle.

Eräs pää, jonka historia niinikään oli hämärä, oli valkoisen naisen. Minkä merenkulkijan vaimo hän oli ollut, sitä ei kukaan tiedä. Mutta jalokivin koristetut kultarenkaat olivat vielä jäljellä kuihtuneissa korvissa, ja kaksi kolmannessyltä pitkät, kullanhohtoiset, silkinhienot hiukset valuivat päälaelta, jonka alla kerran oli asunut naisen järki ja tahto, naisen, jonka Bashti näki ajatuksissaan rakkautta janoavana lepäävän miehen sylissä.

Tavalliset päät, viidakkolaisten ja merenrantalaisten ja myöskin ryyppäilevien valkoisten, kuten Borckmanin, hän antoi viedä kanoottivajoihin tai noitamajoihin. Sillä hän oli päiden tuntija. Hänellä oli erään saksalaisen kummallinen pää, joka viehätti häntä suuresti. Se oli punapartainen ja punatukkainen, mutta kuolleena ja kuivattunakin sen piirteet olivat rautaisen voimakkaat, ja sen korkea otsa ilmaisi Bashtille, että se oli tuntenut hänen tajuntapiirinsä ulkopuolella olevia salaisuuksia. Yhtä vähän kuin hän tiesi, että se oli ollut erään saksalaisen professorin, tähtitieteilijän pää, jossa oli aikoinaan ollut syvällisiä tietoja avaruuden tähdistä ja niiden mukaan määrätyistä laivojen kulkureiteistä merellä sekä maan matkoista taivaan tähtitarhoissa, jotka olivat lukemattomia miljoonia kertoja avarammat kuin Bashtin heikko järki jaksoi käsittää.

Viimeinen ja hänen ajatuksiaan eniten askarruttava oli Van Hornin pää. Ja Van Hornin pää oli hänen polvillaan, kun Jeri, jolla oli vapaus mennä minne tahansa Somossa, astui Bashtin ruohomajaan, vainusi ja tunsi kapteeninsa kuolleen jäännöksen, valitti ensin suruaan, mutta pörhisti sitten karvansa raivon vallassa.

Bashti ei aluksi huomannut Jeriä, hän oli niin syventynyt katselemaan Van Hornin päätä. Hän mietiskeli. Vain muutama kuukausi sitten tämä pää oli ollut elävä ja teräväajatuksinen ja kiinni kaksijalkaisessa ruumiissa, joka kulki suorana ja ryhdikkäänä vaatekaistale lanteillaan ja vyössä automaattinen pistooli mahtavampana kuin hän, Bashti, mutta ei yhtä ovelana, sillä hän, Bashtihan juuri oli vanhalla pistoolillaan manannut pimeyden tähän pääkoppaan, missä järki oli asunut, ja irrottanut sen veltosta, lamaantuneesta liha- ja luurangosta, joka sitä oli kannattanut maalla ja Arangin kannella.

Mitä oli tullut siitä järjestä? Oliko se järki muodostanut ylpeän, miehekkään Van Hornin koko olemuksen, ja oliko se nyt sammunut, niin kuin lepattava liekki sammuu lastusta silloin, kun tämä on kokonaan palanut hienoksi tuhkaksi? Oliko kaikki se, mikä oli muodostanut Van Hornin, tyrehtynyt kuin lastun tuli? Oliko hänet ahmaissut ainainen pimeys, johon eläimet katosivat, johon katosi keihästetty krokotiili, koukulla pyydystetty tonnikala, verkolla saatu punakala, ruoaksi teurastettu lihava sika? Oliko Van Hornin pimeys samanlaista kuin sinivatsaisen kärpäsen, jonka hänen kärpästyttönsä löi mäsäksi lennosta, tai kuin se pimeys, mihin katosi lentämisen salaisuuden tunteva sääski, jonka hän huolimatta sen lentotaidon täydellisyydestä saattoi miltei ajatuksettomalla kädenliikkeellä rutistaa niskaansa, kun se puri häntä?