Sen jälkeen Jeri vihasi katkerasti Bashtia, elämän herraa, jolla oli kapteenin ei-mikään vallassaan.
KUUDESTOISTA LUKU
Oli kulunut vielä kolme kuukautta, ja luoteinen monsuunituuli oli puolivuotisen puhalluksensa jälkeen väistynyt kaakkoispasaatin tieltä. Jeri asui yhä Agnon majassa ja juoksenteli mielin määrin Somossa. Sen paino oli lisääntynyt, se oli kasvanut ja tabun suojelemana omaksunut miltei ylimielisen itseluottamuksen. Mutta se ei ollut löytänyt itselleen isäntää. Agno ei ollut milloinkaan saanut sen sydäntä lämpenemään. Eikä Agno ollut koskaan koettanutkaan voittaa sitä. Mutta kylmäverisyydessään hän ei myöskään ollut ilmaissut vihaansa Jeriä kohtaan.
Eivät edes vanhat vaimot, molemmat oppilaat ja kärpästyttö Agnon majassa aavistaneet että poppamies vihasi Jeriä. Eikä Jeri sitä arvannut. Sille Agno oli henkilö, josta ei tarvinnut välittää. Talonväen Jeri ymmärsi Agnon orjiksi ja palvelijoiksi, ja se tiesi että näiden syöttämä ruoka oli Agnon ruokaa. Kaikki muut paitsi se, joka oli tabun suojelema, pelkäsivät Agnoa, ja tämän maja oli todellinen kauhun tyyssija, missä harhaileva koiranpentu ei voinut saada rakkautta osakseen. Yksitoistavuotias tyttö olisi kenties tarjonnut rakkauttaan Jerille, ellei Agno olisi häntä jo alussa ankarasti varoittanut koskemasta tai hyväilemästä korkean tabun suojelemaa koiraa.
Agnon Jeriä vastaan suunnittelemien salahankkeiden toimeenpanoa viivytti lounaismonsuunin aikana se, että megapodi-kanojen munimisaika Bashtin yksityisessä kanatarhassa ei alkanut ennen kaakkoismonsuunikautta. Ja tehtyään ajoissa suunnitelmansa Agno tyytyi hänelle ominaisella kärsivällisyydellä odottamaan hetkeään.
Salomonin saarten megapodi on Australian viidakkokalkkunan kaukainen sukulainen. Vaikka se on ison kyyhkysen kokoinen, sen munat ovat yhtä isoja kuin ankan. Megapodi ei pelkää mitään, ja siksi se olisi hävitetty sukupuuttoon jo vuosisatoja sitten, elleivät päälliköt ja papit olisi sitä tabuilla suojelleet. Ja päälliköiden oli täytynyt valmistuttaa sille erikoisia aitauksia suojaksi koiria vastaan. Se hautasi munansa kaksi jalkaa syvälle maahan ja jätti hautomisen auringon lämmön tehtäväksi. Se muni, ja hautasi, muni ja hautasi, samalla kuin mustaihoinen kaivoi sen munia hiekasta parin kolmen askeleen päässä.
Munimistarha oli Bashtin. Hän elikin koko munimisajan melkein yksinomaan megapodin munilla. Vain joskus hän teurastutti ruoakseen sellaisia megapodeja, jotka pian lakkaisivat munimasta. Mutta se tapahtui pelkästä oikusta, kun hän tahtoi ylpeillä siitä, että saattoi syödä niin erikoisia, vain korkeassa asemassa olevalle henkilölle mahdollisia aterioita. Itse asiassa hän ei välittänyt megapodin lihasta enempää kuin muustakaan lihasta. Kaikki liha maistui hänestä samanlaiselta, sillä lihan maun tunteminen oli eräs niitä nautintoja, joiden houkutuksista hän oli vapautunut.
Mutta munat! Niitä hän söi mielellään. Ne olivat ainoa ruoka-aine, josta hän nautti. Ne saivat hänet väristen muistelemaan kaukaisen nuoruutensa syömisen nautintoja. Hän tunsi itsensä todellakin nälkäiseksi, kun hänellä oli edessään megapodin munia, ja miltei kuivettuneet sylki- ja muut ruoansulatusnesterauhaset kiihottuivat, kun hän ajatteli megapodin munia. Sen tähden hän söi yksin koko Somossa ankaran tabun suojelemia megapodin munia. Ja kun tabu oleellisesti oli uskonnollinen, oli Agnolle annettu papilliseksi tehtäväksi kuninkaallisen kanatarhan vartioiminen ja hoitaminen.
Mutta Agnokaan ei ollut enää nuori. Nälän voimakkaat pyyteet olivat jo kauan sitten jättäneet hänetkin, ja hänkin söi vain velvollisuudentunnosta, sillä kaikki liha maistui hänestä samanlaiselta. Ainoastaan megapodin munat herättivät hänen makunsa eloon ja kiihottivat hänen ruumiinsa nesteitä. Sen tähden hän itse rikkoi tabua, minkä kunnioittamista vaati muilta, ja söi salaa munia, joita varasti Bashtin yksityissäiliöstä.