»Ja hänen rauhalliset, tyynet kasvonsa, jotka olivat kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja niillä melkein sama vanha hymy, jonka olin nähnyt tuhansia kertoja. Se oli jäykistynyt kasvoille, kun suun kohtaa oli savustettu. Ne saivat hänet, joskin siihen meni neljätoista vuotta. Moni on käynyt Malaitalla menettämättä päätään, mutta ennemmin tai myöhemmin heidän käy kuin saviruukun, joka kerran kaivotiellä särkyy.»
»Mutta minulla on taikasana», vakuutti kapteeni. »Kun paha paikka tulee, menen päätäpahkaa niiden keskelle ja lausun sen. Ne eivät ymmärrä siitä tuon taivaallista, mutta se tepsii.»
Tom Haggin ojensi nopeasti kätensä hyvästiksi, pitäen päättävästi katseensa poissa toisen käsivarrella olevasta Jeristä.
»Pitäkää silmällä palaavia poikiani», varoitti hän laskeutuessaan laivasta, »kunnes olette saattanut maihin viimeisenkin veijarin. Niillä ei ole mitään syytä rakastaa Jeriä tai sen sukua, ja pelkään, että sen käy hullusti villien käsissä. Yön pimeydessä se saattaa helposti tehdä retken yli laidan. Älkää päästäkö sitä näkyvistänne, ennen kuin olette päässeet viimeisestäkin.»
Nähdessään mister Haggininsa hylkäävän hänet ja poistuvan valaanpyyntiveneessä Jeri alkoi kiemurrella ja ilmaisi tuskaansa hiljaisella, vaikeroivalla nyyhkytyksellä. Kapteeni Van Horn puristi sen lujemmin käsivarrelleen ja hyväili sitä vapaalla kädellään. »Älkää unohtako sopimusta», huusi Tom Haggin etenevästä venheestä. »Jos teille jotakin tapahtuu, on Jerin päästävä takaisin luokseni.»
»Kirjoitan siitä paperin, jonka panen laivan asiakirjojen joukkoon», kuului Van Hornin vastaus.
Niiden sanojen joukossa, jotka Jeri tajusi, oli sen oma nimi, ja molempain miesten puheesta se oli sen ehtimiseen erottanut. Se tajusi hämärästi, että puhe koski sitä selittämätöntä, salaperäistä, hirveää seikkaa, joka oli tapahtunut sille. Se kiemurteli voimakkaammin, ja Van Horn laski sen kannelle. Se hypähti reunaa vasten vikkelämmin kuin olisi voinut odottaa kuuden kuukauden vanhalta, kömpelöltä pennulta, eikä Van Hornin nopea estämisyritys olisi onnistunut. Mutta aava Arangin kylkeä vasten loiskiva vesi sai sen ponnahtamaan takaisin. Tabu vaikutti siihen. Sen aivoissa oleva selvä kuva ajelehtivasta puunrungosta, joka ei ollut puunrunko, vaan joka eli, pysäytti sen. Se ei ollut järkeä, vaan varjelevaa vaistoa.
Se putosi jälleen istualleen, kohotti kultaisen kuononsa kohti taivasta ja päästi pitkän, kauhua ja surua ilmaisevan valituksen. »Kaikki on hyvin, Jeri-poikaseni, rohkaise mielesi ja ole mies», rauhoitteli Van Horn sitä.
Mutta Jeriä ei voitu lohduttaa. Puhuja oli epäilemättömästi valkoinen jumala, mutta ei sen jumala. Mister Haggin oli Jerin jumala ja korkeampi jumala kuin tämä. Se tunsi sen, ajattelematta sitä. Mister Hagginilla oli housut ja kengät. Tämä laivan kannella oleva jumala muistutti mustaihoista. Hänhän oli paljasjalkainen ja paljassäärinen sekä housuton, vyötäröllään aivan samoin kuin jokaisella mustaihoisella kirjava lannevaate, joka ulottui melkein hänen auringonpaahtamiin polviinsa.
Kapteeni Van Horn oli kaunis mies, vaikkei Jeri sitä tiennyt. Kun Rembrandt on maalauksissaan kuvannut hollantilaista, on hänellä ollut mallina kapteeni Van Horn huolimatta siitä, että tämä oli syntynyt New Yorkissa, samoin kuin hänen New Yorkissa syntyneet hollantilaiset esi-isänsä ennen häntä aina siitä ajasta asti, jolloin New Yorkin nimi vielä oli New-Amsterdam. Hänen pukuaan täydensivät selvästi rembrandtilainen huopahattu, jonka reunat oli käännetty alaspäin, painettuna viistoon toiselle korvalliselle, huokea pumpulinen, valkea paita, joka peitti hänen yläruumiinsa, vyöstä riippuva tupakkapussi, tuppipuukko, patruunavyö ja nahkakotelossa oleva iso automaattipistooli.