Rannalle jäänyt Timi oli vaientanut surunsa, mutta päästi sen jälleen ilmoille kuullessaan Jerin valituksen. Ja Jeri, joka taukosi hetkeksi kuuntelemaan, kuuli Miksin äitinsä vieressä haukkuvan uhmaansa ja oli näkevinään Miksin kuivettuneen korvan itsepintaisine, ylöspäin kääntyneine käppyröineen. Kun sitten kapteeni Van Horn ja hänen perämiehensä Borckman antoivat määräyksiä, ja kun Arangin isopurje ja mesaanipurje alkoivat kohota mastoihin, kadotti Jeri kaiken rohkeutensa ja aloitti jälleen valituksensa, joka — niin kertoi Bob rannalla Derbylle — oli »suurin äänellinen saavutus», minkä hän koskaan oli kuullut koiralta: »Se veti hyvin vertoja Caruson äänelle, vaikka olikin hiukan heikompi.» Mutta se laulu oli liikaa Hagginille, joka heti maihin saavuttuaan vihelsi Timin luokseen ja harppoi kiireesti pois rannalta.
Nähdessään äitinsä katoavan Jeri ansioitui vielä suuremmilla laulusaavutuksilla, jotka tuottivat ääretöntä iloa eräälle sen vieressä seisovalle Pennduffryltä palaavalle villille. Tämä nauroi ja pilkkasi Jeriä kimeillä kikatuksilla, jotka eivät muistuttaneet ihmisen ääntä, vielä vähemmän jumalan, vaan viidakon puissa elävien eläinten ääniä, puolittain linnun, puolittain ihmisen. Se oli oivallinen sodan aihe. Suuttumus siitä, että mustaihoinen nauroi sille, valtasi Jerin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä sen pennunhampaat, jotka olivat teräväkärkiset kuin neulat, olivat viiltäneet hämmästyneen mustaihoisen paljaaseen pohkeeseen pitkiä yhdensuuntaisia naarmuja, joista jokaisesta heti pursui verta. Mustaihoinen hypähti kauhistuneena syrjään, mutta Jerissä oli Panu Väkevän verta, ja isänsä tavoin se seurasi perässä ja viilti mustaihoisen toiseenkin pohkeeseen punertavan kuvion.
Nyt ankkurin noustua ja isonpurjeen kohotessa mastoon kapteeni Van Horn, jonka tarkka katse ei ollut kadottanut ainoaakaan yksityisseikkaa tästä tapahtumasta, antoi määräykset mustalle ruorimiehelle ja kääntyi sitten osoittamaan Jerille hyväksymistään.
»Käy päälle, Jeri!» rohkaisi hän. »Anna sille! Iske! Pure! Näytä sille! näytä sille!»
Puolustautuessaan mustaihoinen suuntasi potkun Jeriin, joka sen sijaan että olisi pötkinyt pakoon — toinen Panulta peritty ominaisuus — väisti paljaan jalan ja painoi uuden sarjan punaisia, yhdensuuntaisia viiruja tummaan sääreen. Tämä oli liikaa, ja mustaihoinen, joka pelkäsi enemmän Van Hornia kuin Jeriä, kääntyi pakoon keulan puolelle juosten turvaan kajuutan kattoikkunalle, jossa oli kahdeksan lee-enfield-kivääriä laivamiehen vartioimina. Jeri hyökkäsi kajuutan ikkunan luo, hypähteli sitä kohti ja kierähteli kannella, kunnes kapteeni Van Horn kutsui sen luokseen.
»Kyllä tämä pitää villit kurissa, tämä mies!» vakuutti Van Horn Borckmanille kumartuessaan taputtamaan Jeriä antaakseen sille siten hyvin ansaitun palkkion.
Ja Jeri unohti joksikin aikaa kolkon kohtalonsa, kun jumala, jolla tosin ei ollut housuja, kosketti sitä hyväilevästi kädellään.
»Se on leijona koiraksi — paremminkin airedale kuin irlantilainen terrieri», jatkoi Van Horn perämiehelleen yhä Jeriä hyväillen. »Katsohan, kuinka iso se jo on. Katso sen luita. Tuollainen rinta. Se kestää. Siitä tulee mainio koira, kunhan sille kasvaa noita jalkoja vastaava ruumis.»
Jeri oli juuri muistanut surunsa ja oli hyökkäämäisillään kannen poikki laidalle katsomaan, kuinka Meringe joka hetki pieneni etäisyydessä, kun kaakkoinen tuulenpuuska sattui purjeisiin ja kallisti Arangia. Jeri liukui pitkin kantta, joka sillä hetkellä oli neljäkymmentäviisi astetta kallellaan, turhaan raapien kynsillään sileätä pintaa saadakseen siitä kiinni. Se tarrautui mesaanimaston juureen, sillä aikaa kun kapteeni Van Horn, merimiehenkatseensa tähdättynä keulan edessä olevaan koralliriuttaan, antoi määräyksen: »Tarkasti alahangan puolelle.» Borckman ja mustaihoinen ruorimies toistivat hänen sanansa, ja kun ruoriratas pyörähti alaspäin, kääntyi Arangi nopeasti kuin noiduttu tuuleen ja saavutti hetkiseksi pystysuoran kölin, jolloin isopurje lepatti ja jalusnuoria löysättiin.
Jeri, jonka huomio yhä oli kiintyneenä Meringeen, käytti hyväkseen kannen vaakasuoraa asentoa päästäkseen jaloilleen ja ryömiäkseen reunaa kohti. Mutta sen käännytti takaisin jalusnuorain väkipyörien räiske mastorenkaassa, ja isopurje, tyhjänä, mutta tuntien tuulta toisella puolellaan, heilahti veltosti kannen poikki sen ylitse. Nopealla hyppäyksellä se selviytyi jalusnuorien taholta uhkaavasta vaarasta — Van Hornin hyppäys sitä pelastamaan oli yhtä nopea — ja tapasi itsensä isonpuomin alta, jossa suunnaton purje häämötti sen yllä ja näytti olevan putoamaisillaan ja musertamaisillaan sen.