Iän opettamalla kärsivällisyydellä Nalasu istui hievahtamatta, kunnes hän läheltä, aivan viidakon reunasta, noin kuudenkymmenen askeleen päästä kuuli selvästi hiipivän miehen aiheuttaman rasahduksen. Hän jännitti jousensa, hellitti nuolen ja kuuli mielihyväkseen omituisen sekoituksen läähätystä ja huokailua. Ensin hän pidätti Jerin lähtemästä noutamaan nuolta, jonka hän tiesi osuneen maaliinsa, ja sitten hän sovitti uuden nuolen jousenjänteelle.
Neljännestunti kului hiljaisuudessa, sokea mies istui kuin kiviveistos, koira vapisi innosta hänen sormiensa puhuvien kosketusten alla ja totteli hiljaaolonkäskyjä. Sillä Jeri tiesi yhtä hyvin kuin Nalasukin, että kuolema kahisi ja väijyi ympäröivässä pimeydessä. Taas kuului hiljainen liikahdus, lähempää kuin ennen, mutta hätiköity nuoli meni ohi. He kuulivat sen jysähdyksen kaukana olevaan puunrunkoon ja nopeasti perääntyvän maalitaulun hiipiviä askeleita. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen Nalasu käski Jerin noutaa nuolen. Hyvä ja pitkä harjoitus ei ollut mennyt hukkaan, sillä Nalasunkaan näkevien ihmisten korvia tarkemmat korvat eivät kuulleet, kun Jeri hiipi nuolen jysähdyksen suuntaan ja toi nuolen takaisin suussaan.
Taas Nalasu odotti, kunnes uudelleen saattoi kuulla kehän lähestyvän, jolloin hän otti maasta kaikki nuolensa ja kiersi Jerin seuraamana äänettömästi aukion vastakkaiselle reunalle. Heidän vielä kulkiessaan pamahti snideri, joka oli tähdätty suunnilleen äsken tyhjäksi jäänyttä paikkaa kohti.
Ja sokea mies taisteli koirineen keskiyöstä aamunkoittoon asti menestyksellisesti kahtatoista ruudinukkosella ja kauaskantavilla, syvään tunkeutuvilla, pehmeillä lyijykuulilla varustettua miestä vastaan. Ja sokea mies puolustautui ainoastaan jousella ja satakunnalla nuolella. Hän ampui useita satoja nuolia, jotka Jeri toi hänelle takaisin ja jotka hän aina uudelleen ja uudelleen ampui. Mutta Jeri auttoi urhoollisesti ja taiturimaisesti liittäen Nalasun tarkkaan kuuloon oman vielä tarkemman kuulonsa, kierrellen äänettömästi ympäri majaa ja tiedottaen, mistä hyökkäys milloinkin uhkasi.
Annolaiset kuluttivat paljon kallista ruutiaan, sillä oli kuin näkymättömät henget olisivat taistelleet. Mitään muuta ei näkynyt kuin pyssynlaukausten välähdyksiä. Annolaiset eivät koskaan nähneet Jeriä, vaikka he kuulivatkin sen liikkuvan nuolia etsiessään heidän vaiheillaan. Kerran eräs heistä etsiessään nuolta, joka oli melkein viiltänyt häntä, kosketti Jerin selkää kädellään ja päästi hurjan kauhunhuudon, kun Jeri iski hampaansa hänen sormiinsa. He koettivat ampua Nalasun jousenjänteen helähdystä kohti, mutta Nalasu vaihtoi heti jokaisen laukauksensa jälkeen paikkaa. Useita kertoja he ampuivat Jeriä kohti tämän ollessa lähellä, ja kerran kärventyikin sen kuono lievästi ruudista.
Kun yö valkeni lyhyeksi trooppiseksi hämäräksi ennen kirkasta päivää, annolaiset perääntyivät, ja samalla Nalasu vetäytyi valosta majansa suojaan hallussaan Jerin ansiosta vielä kahdeksankymmentä nuolta. Nalasulla oli saalista yksi kuollut ja monta nuolten haavoittamaa miestä, jotka olivat laahautuneet pois.
Ja puoli päivää Nalasu kyyrötti Jerin puoleen kumartuneena hellillä hyväilyillä palkiten sitä kaikesta, mitä se oli tehnyt. Sitten vanhus meni Jeri mukanaan kylään ja kertoi taistelusta. Bashti tuli vierailulle hänen luokseen ennen päivän alkua ja aloitti vakavan keskustelun.
»Puhun niin kuin vanha mies vanhalle miehelle», sanoi Bashti. »Minä olen vanhempi kuin sinä, oi Nalasu, enkä ole milloinkaan pelännyt. Mutta milloinkaan en ole ollut sinua urhoollisempi. Toivoisin heimon jokaisen miehen olevan yhtä urhoollinen kuin sinä. Sittenkin aiheutat sinä minulle suurta surua. Mitä arvoa on rohkeudellasi ja taidollasi, kun sinulla ei ole jälkeläisiä, jotka perivät rohkeutesi ja taitosi?»
»Minä olen vanha mies», aloitti Nalasu.
»Et niin vanha kuin minä», keskeytti Bashti. »Et liian vanha menemään naimisiin, jotta jälkeläisesi lisäisivät heimon voimaa.»