Tällä välin kuukaudet olivat kuluneet, kaakkoispasaati oli lakannut ja luoteismonsuuni alkanut puhaltaa, Jerin ikä karttunut kuudella kuukaudella, ja sitä mukaa sen paino, koko ja luitten lujuus. Tämä puoli vuotta sokean miehen luona oli sille hyvää aikaa, huolimatta siitä, että Nalasu oli tiukka isäntä, joka hellittämättä piti sille joka päivä oppitunteja enemmän kuin useimmille koirille on pidetty. Nalasu ei koskaan lyönyt Jeriä eikä sanonut sille pahaa sanaa. Tämä mies, joka oli tappanut neljä annolaista, kolme niistä sokeaksi tultuaan ja surmannut paljon enemmän ihmisiä hurjassa nuoruudessaan, ei kertaakaan puhutellut Jeriä vihaisella äänellä eikä rangaissut sitä milloinkaan helliä nuhteita ankarammilla keinoilla.
Jerin tänä pentuikänsä loppukautena nauttiman herkeämättömän opetuksen seurauksena oli sen älykkyyden lopullinen kehittyminen. On luultavaa, ettei ainoallakaan koiralla koko maailmassa ole milloinkaan ollut niin kehittynyttä puhekykyä kuin sillä, ja tähän oli kolme syytä: sen synnynnäinen lahjakkuus, Nalasun opetustaito ja opetukseen uhratut pitkät tunnit.
Sen sanavarasto oli koiran omaksumaksi tavattoman laaja. Voi melkein sanoa, että se ja mies kykenivät keskustelemaan tuntikaupalla, vaikkakin niitä käsitteitä, joista he saattoivat puhella, oli vähän ja ne olivat yksinkertaisia. Heidän ajatuksenvaihtonsa kosketteli vain hyvin vähän menneisyyttä ja vielä vähemmän, tuskin ollenkaan, tulevaisuutta. Jeri osasi kertoa Nalasulle Meringestä ja Arangista yhtä vähän kuin suuresta rakkaudestaan kapteeniaan kohtaan tai siitä, miksi vihasi Bashtia. Samaten Nalasu ei osannut kertoa sille verikostosodastaan annolaisia vastaan eikä siitä, kuinka oli kadottanut näkönsä.
Käytännössä koko heidän keskustelunsa rajoittui nykyhetkeen, joskin he saattoivat sisällyttää siihen jonkun verran aivan lähimmästä menneisyydestä. Nalasu saattoi antaa Jerille joukon määräyksiä, esimerkiksi, että Jerin piti lähteä yksikseen vakoiluretkelle, mennä piilomajalle, sitten kiertää se kaukaa, jatkaa matkaa toiselle aukiolle, missä hedelmäpuut kasvoivat, kulkea läpi viidakon pääpolulle, edetä sitä pitkin kylää kohti, kunnes tuli suurelle viikunapuulle, ja palata sitten takaisin pientä polkua myöten Nalasun luo ja Nalasun majaan. Kaiken tämän Jeri suoritti kirjaimellisesti, ja takaisin palattuaan hän esitti kertomuksensa. Esimerkiksi näin: Piilomajalla ei muuta tavallisuudesta poikkeavaa kuin se, että hiirihaukka oli sen lähistöllä; toisella aukiolla oli kolme kookospähkinää pudonnut maahan — sillä Jeri osasi erehtymättä laskea viiteen, toisen aukion ja pääpolun välillä oli neljä sikaa, pääpolulla se oli kulkenut koiran, useamman kuin viiden naisen ja kahden lapsen ohi, ja kotimatkalla se oli pienellä polulla tavannut kakadun ja kaksi poikaa.
Mutta se ei osannut kertoa Nalasulle tunteistaan eikä mielialastaan, mikä esti sitä olemasta täysin onnellinen nykyisissä oloissaan. Sillä Nalasu ei ollut valkoinen jumala, vaan ainoastaan mustaihoinen jumala. Ja Jeri vihasi ja halveksi kaikkia mustaihoisia, lukuunottamatta Lamaita ja Nalasua. Näitä se sieti, vieläpä tunsi Nalasua kohtaan jonkinlaista tyyntä, suloista kiintymystä. Mutta se ei rakastanut Nalasua, sillä se oli sille mahdotonta.
Mustaihoiset olivat korkeintaan vain toisen asteen jumalia, eikä se saattanut unohtaa suuria valkoisia jumalia, sellaisia kuin sen kapteeni ja herra Haggin ja Derby ja Bob. He olivat jotakin muuta, jotakin parempaa kuin kaikki nämä mustat villit, joiden keskuudessa se eli. He olivat kaukana saavuttamattomassa ihmemaassa, jonka se elävästi muisti, jota se kaipasi, mutta jonne se ei osannut tietä ja jonka kenties oli ahmaissut ei-mikään, se, missä kapteeni ja Arangi jo olivat.
Turhaan vanha mies koetti voittaa Jerin rakkautta. Hän ei voinut mitään Jerin monille odotuksille ja muistoille, vaikkakin hän saavutti Jerin ehdottoman uskollisuuden. Kapteeninsa puolesta Jeri olisi taistellut intohimoisesti kuolemaan asti, Nalasun puolesta velvollisuudentunnosta kuolemaan asti. Eikä vanhuksella ollut aavistustakaan siitä, ettei hän ollut voittanut Jerin koko sydäntä.
Tuli sitten päivä, jolloin eräs annolainen keksi paksut palmikoidut sandaalit suojaamaan jalkapohjia myrkytetyiltä orjantappuroilta, joilla Nalasu oli ottanut kolme heikäläistä hengiltä. Se päivä oli oikeastaan musta yö, niin musta, ettei voinut nähdä puunrunkoa kahdeksannestuuman päässä nenästään. Ja tusina annolaisia hiipi Nalasun aukiolle snidereillä, ratsupistooleilla, sotakirveillä ja -nuijilla aseistettuina, hiipi ja pelkäsi paksuista sandaaleistaan huolimatta orjantappuroita, joita Nalasu ei enää asettanut majansa ympärille.
Jeri, joka istui Nalasun polvien välissä unisena, pää nyökähdellen, antoi ensimmäisen varoituksen isännälleen, joka istui ovensa ulkopuolella sokeat silmät levällään ja kuulo jännitettynä, niin kuin hän oli istunut joka yö monta vuotta. Hän kuunteli entistä kiinteämmin monta pitkää minuuttia, mutta ei kuullut mitään, ja samalla hän kuiskaamalla kyseli Jeriltä ja käski sen puhua hiljaa, ja Jeri ääntämällä »vuff» ja »viff» ja muita pikapuheen henkäyssanoja, joita oli oppinut, kertoi hänelle, että lähestymässä oli paljon miehiä, enemmän kuin viisi.
Nalasu tarttui vieressään olevaan jouseen, asetti nuolen paikoilleen ja odotti. Vihdoin hänen omat korvansa kuulivat milloin sieltä, milloin täällä pienen pientä kahinaa, mikä lähestyi kehässä. Yhä hiljaisuuteen kehoittaen hän pyysi varmuutta Jeriltä, jonka niskakarvat pörhistyivät Nalasun herkkien sormien alla ja joka nyt luki yöilmaa sekä vainullaan että kuulollaan. Ja Jeri kuiskasi taas yhtä hiljaa kuin Nalasu, että siellä oli miehiä, paljon miehiä, enemmän kuin viisi.