Nalasu painautui vielä kyyrympään, kun heidän takanaan räjähti kranaatti, ja Jeri murisi ja pörhisteli karvojaan jälleen. Kumpikin toisti saman joka kerta, kun uusi kranaatti räjähti, ja niitä räjähteli entistä lähempänä viidakossa. Ja Nalasu, joka oli elänyt pitkän elämän koskaan säikkymättä tuntemiaan vaaroja, oli määrätty kuolemaan raukan tavoin peloissaan hänelle tuntemattomasta syystä valkoisten valtiaitten teknisesti lähettämästä heittoaseesta. Kranaattien räjähdyspiirin lähenemistään lähetessä hän kadotti viimeisenkin itsehillinnän hiukkasen. Hänen kauhunsa oli niin rajaton, että hän olisi hyvin saattanut ulvoa ja purra suonensa poikki. Parkaisten mielenvikaisen tavoin hän hyppäsi jaloilleen ja syöksyi sisälle majaan, ikään kuin sen olkinen katto olisi voinut suojella hänen päätään niin suunnattomilta kuulilta. Hän törmäsi ovenpieleen, ja ennen kuin Jeri ennätti hänen luokseen, hän keskilattialla kieriskellessään sai seuraavan kranaatin suoraan päähänsä.
Jeri oli juuri päässyt ovelle, kun kranaatti räjähti. Maja ja Nalasu muuttuivat sinkoileviksi kappaleiksi. Ovella seisovan Jerin räjähdyksen ilmanpaine paiskasi parinkymmenen jalan päähän. Kaikki iski siihen samassa sekunnin murto-osassa: maanjäristys, hyökyaalto, tulivuoren purkaus, taivaan ukkonen ja pilvistä leimahtava tulinen salama, ja se menetti tajuntansa.
Se ei tiennyt lainkaan, miten kauan se siinä makasi. Viisi minuuttia kului, ennen kuin se ensimmäisen kerran suonenvedontapaisesti värähti, ja kun se ponnisteli jaloilleen ja huojui pökerryksissään, ei sillä ollut pienintäkään käsitystä ajasta. Se ei ajatellut aikaa ollenkaan. Sen ainoa ajatus, joka sai sen tahattomaan toimintaan, oli että sitä silmänräpäys sitten oli hirmuisesti lyöty, lyöty paljon kovemmin kuin kukaan mustaihoinen oli sitä lyönyt kepillä.
Sen kurkku ja keuhkot olivat täynnä ruudin tukahduttavaa, pistävää savua, sen sieraimet multaa ja pölyä, se läähätti ja aivasteli raivoisasti, hyppeli puoleen ja toiseen, horjahti kumoon kuin juopunut, hypähti jälleen ilmaan, ja takajaloillaan hoiperrellen se löi etukäpälillään kuonoaan pää riippuen etujalkojen välissä, hieroipa kuonoaan maahankin. Sen oli saatava pureva tuska pois nenästään ja suustaan ja ilmaa keuhkoihinsa!
Ihmeen kautta se oli säilynyt kranaatin sinkoilevilta rautasirpaleilta, ja sen vahva sydän pelasti sen kuolemasta räjähdyksen paineeseen. Vasta viiden hirveän minuutin jälkeen, joiden aikana se riehui kuin päätön kana, se tunsi olonsa jälleen siedettäväksi. Tukehtumisen ja tuskan vaikein aika meni ohi, ja vaikka se oli vielä heikko ja pökertynyt, se hoippui Nalasun majan suuntaan. Mutta siellä ei ollut majaa eikä Nalasua, ainoastaan molempien jätteitä.
Kranaattien yhä vonkuessa ja räjähdellessä milloin lähellä, milloin kaukana Jeri tutki, mitä oli tapahtunut. Yhtä varmasti kuin maja oli poissa, oli Nalasukin poissa. Koko sen ympärillä oleva maailma näytti tuomitulta katoamaan. Elämä säilyi vai jossakin muualla, korkeilla vuorilla ja kaukaisessa viidakossa, minne heimo jo oli paennut. Se oli uskollinen isännälleen, jota se niin kauan oli totellut, vaikka tämä olikin vain mustaihoinen, jolta se niin kauan oli saanut elatuksensa ja johon se oli todella kiintynyt. Mutta tätä isäntää ei ollut enää olemassa.
Jeri lähti pakoretkelle, mutta ei pitänyt kiirettä. Jonkun aikaa se murisi jokaiselle ilmassa vonkuvalle ja viidakossa räjähtävälle kranaatille. Mutta vaikka ne edelleen ärsyttivät sitä, se lakkasi kumminkin jonkun ajan perästä pörhistelemästä niskakarvojaan, eikä se enää murahdellut eikä paljastellut hampaitaan niille.
Se ravasi polkua pitkin tahdikkaasti ja arvokkaasti. Kun se tuli isolle polulle, tämä oli tyhjä. Viimeinenkin pakolainen oli kulkenut ohi. Polku, jolla aina oli ollut kulkijoita aamusta iltaan ja jonka se äskettäin oli nähnyt vilisevän väkeä, teki siihen tyhjyydellään syvän vaikutuksen muistuttaen kaiken päättymisestä tässä katoavassa maailmassa. Se ei istahtanut viikunapuun alle, vaan ravasi edelleen pitkän välimatkan päässä heimon jälkijoukosta.
Vainullaan se luki kertomuksen paosta. Tiellä oli kokonainen kranaatin surmaama ihmisryhmä. Siinä oli viidenkymmenen vuoden ikäinen mies, joka oli käyttänyt kainalosauvaa, koska haikala oli puraissut häneltä toisen jalan hänen poikana ollessaan, kuollut nainen kuollut rintalapsi sylissään ja kuollut kolmivuotias lapsi, joka puristi äitiään kädestä, ja kaksi kuollutta, isoa ja lihavaa sikaa, joita nainen oli ollut kuljettamassa turvaan.
Ja Jeri luki vainullaan, miten pakolaisvirta oli jakaantunut ja tulvinut siitä ohi kumpaakin puolta ja sivu päästyään virrannut jälleen yhteen. Se tapasi esineitä, jotka kertoivat paonaikaisista pikkutapahtumista: puoliksi pureskellun sokeriruo'on tyngän, minkä joku lapsi oli pudottanut, savipiipun, mistä varsi oli kulunut lyhyeksi, yksinäisen höyhenen jonkun nuoren miehen hiuksista ja keitettyjä makeita perunoita ja jamssia täynnä olevan kulhon. Sen oli polun viereen huolellisesti asettanut joku nainen, jolle se oli ollut liian raskas kantaa.